Insomnium - Across the Dark (2009)

Insomnium ei ole huonoa levyä tehnyt, mutta en silti osaa innostua kuin yhdestä tai korkeintaan kahdesta heidän lätystään. Kaikki, mitä tässä tekstissä sanon, sisältää sen varauksen, että Insomniumin musiikki on a) moniulotteisempaa, b) oivaltavampaa, c) uniikimpaa sekä d) yleisesti parempaa kuin 99% musiikista maailmassa. Eli kun esimerkiksi sanon, että Across the Dark on välityön makuinen kiekko, tehtäväksesi jää täyttää sivulauselitania siitä, kuinka se on melkein kaikkea muuta metallia monipuolisempaa, oivaltavampaa jne. Kokeillaan.

Across the Dark on Insomniumin diskografiassa välityö... (Hyvä, juuri noin.) Se ei ole merkkipaalu, mihin kaikkia muita verrataan - kuten Above the Weeping World - eikä se hio loppuun asti esittelemiään musiikillisia elementtejä - kuten One for Sorrow. Yksikään kappale ei jää pitkäksi aikaa kummittelemaan takaraivoon, kuten The Gale, In the Groves of Death tai Unsung. Se on hienosti tehty paketti ja tunnelmallinen, kyllä, mutta minä en ole koskaan saanut levystä samanlaista otetta kuin sitä edeltävästä tai seuraavasta levystä. Tämä on, tietenkin, erittäin vahvasti omissa kuuntelutottumuksistani ja ties missä ongelmista juontuva näkemys, joten sen voi varmasti jättää in the grand scheme of things huomiotta.

Fakta on, että jos melkein mikä tahansa muu bändi olisi tehnyt Across the Darkin, se olisi yhtyeensä heittämällä paras levy, millä tahansa mittarilla mitattuna. Mutta kun se osuu kiistattoman mestariteoksen ja minulle yhtyeen avanneen levyn väliin. Se ei vain... ole niin kiinnostava, koukuttava tai jokin muu k:lla alkava sana. Minulle parhaat levyt ovat niitä, joita on fyysisesti pakko kuunnella uudestaan ja uudestaan, kunnes levyt ovat (fyysisesti?) puhki soitettuja; King Diamond, Nevermore, W.A.S.P ja, uusimpana tulokkaana, Psychework ovat onnistuneet tässä. Kaikki muu musiikki on liian tilannekohtaista, jotta se todella vangitsisi mielikuvitukseni täysin. Insomnium on erittäin tilannekohtaista musiikkia minulle: se sopii täydellisesti syksyiseen, pimenevään iltaan, kun istuu yksin ulkosalla tai pimeässä huoneessa ja vain uppoaa äänimaailmaan ympärillä. Sen kuunteleminen intiaanikesällä metrossa tai tietokirjaa kirjoitellessa ei vain sovi - tästä syystä myös tämän blogitekstin kirjoittaminen on jäänyt enemmän kuin vähän myöhäiselle. (Lisää tähän pahoittelu siitä, että olen taas kerran ollut laiska ja jättänyt blogin tuuliajolle jnejne., kuten jokaisessa tekstissä viimeisen puolen vuoden aikana.)

Mutta, kuten on jo tullut sanottua tai jätettyä rivien väleihin, Across the Dark on parempi kuin 99% kaikesta muusta musiikista maailmassa. Se ei vain saa aikaan sitä viimeistä ponnistusta, jotta se jättäisi taakseen vielä 0,9% enemmän. Tuo viimeinen prosentti, lemme tell ya (hetkeni Trumpina, huehue), on tiukka prosentti.