Those Whom the Gods Detest on kinkkinen levy, koska sinänsä siinä ei ole mitään vikaa - ihan sama juttu kuin yhtyeen sittemmin julkaisemissa levyissä (no, At the Gates of Sethu oli hiukan väsähtänyt, mutta ei silti toivoton keissi). Levy on äärettömän hyvin tehty, soitettu tarkemmin kuin on suotavaa odottaa keneltäkään ja kokonaisuutena paketti on juuri sellainen, mitä Nileltä sopiikin odottaa. Kappaleet murskaavat, repivät ja jauhavat luupölypilveksi, kunnes sylkevät ilmoille kaikki vastarinnan jäänteet. Periaatteessa levyn pitäisi olla yhtyeensä parhaita, mutta kun se ei ole.
Monille Ithyphallic oli levy, millä Nile haukkasi paskaa nielun täydeltä, mutta minä pidän kiinni siitä, että kyseessä on hyvä levy. Syyni ovat osin henkilökohtaiset - se oli levy, jota odotin ja luukutin täyspäiväisesti, minkä takia siitä on tullut elimellinen osa teinivuosiani - mutta myös lähtöisin ihan levystä itsestään. Minulle Ithyphallic on uniikki levy, jonka vain Nile vuosimallia 2007 olisi voinut tehdä: se ei ole täydellinen, eikä edes bändinsä paras, mutta silti oma teoksensa, itsenäisillä jaloillaan seisova (kivikyrpäinen) kolossi. Those Whom the Gods Detest puolestaan on "vain yksi hyvä moderni death metal -levy" - kyllä sen Nileksi tunnistaa, mutta vain Nileksi yleisenä huomiona, ei Nileksi vuonna se-ja-se. Jos olisi olemassa muistilista kaikista asioista, mitkä tekevät Nilestä Nilen, Those Whom the Gods Detestiltä olisi mahdollista löytää kaikki muistilistan kohdat mutta ei mitään muuta. Se on vain Nile-levy, ei enempää tai vähempää.
Monille se riittää - yleinen mielipide on, että Those Whom the Gods Detest on edeltäjäänsä parempi levy - mutta minä en halua yhdeltä silloisista suosikkiyhtyeistäni takuuvarmaa levyä, mikä ei tuo mitään uutta pöydälle, vaikka tekeekin kaiken periaatteessa juuri oikein. Tämän takia en jaksa kuunnella AC/DC:ltä juuri muuta kuin Back in Blackiä - muut levyt tekevät samat jutut kuin em. lätty, mutta vähemmän onnistuneesti.
Mitä enemmän viihdeteollisuutta - oli ala sitten elokuvat, kirjallisuus, musiikki tai videopelit - tarkkailen, sitä selvemmin huomaan, että ihmiset eivät halua aidosti uutta, vaan tuttua ja turvallista. Ei niin väliä, vaikka kaikki mahdolliset kliseet, troopit ja topokset toistettaisiin copy-paste-menetelmällä genren oppikirjasta, vaan kunhan kaikki käy kuten kokija osaa odottaa ennen kokemusta. Tämän takia dekkareissa suurin innovaatio on se, mihin murha-/rikosmysteeri sijoittuu tai kuka sitä ratkoo; UbiSoft työntää joka vuosi kymmenen pelimekaniikaltaan identtistä hiekkalaatikkopeliä kauppoihin ja tekee miljoonien voitot niillä. Luin pomon haasteesta elämäni ensimmäisen chick-lit-romaanin, ja se oli juuri niin geneerinen kuin olla ja voi (huonolla tavalla satumainen, täysin kaikesta todellisuudesta irtaantunut voimafantasia), joten kenties kitkeryyteni tulee sieltä suunnalta, mene ja tiedä.
Pointti oli kuitenkin tämä: minä en halua tuttua tuubaa kerrasta toiseen, vaan uutta, joka pakottaa suhteuttamaan taiteilijan aiemman tuotannon tiukemmin omaan aikaansa. Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, että jokaisen bändin/kirjailijan/elokuvaohjaajan/videopelistudion pitäisi muuttaa tyylinsä täysin jokaisella kerralla - vaikka se olisikin erittäin kunnioitettavaa - vaan uuden tulokulman löytämistä vanhaan. Sitä, minulle, Those Whom the Gods Detest ei tarjoa; jos jonkun pitäisi generoida tyhjästä ilmasta tyyppiesimerkki Nile-levystä, maailmaan materialisoituisi Those Whom the Gods Detest.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti