Lordi - The Arockalypse (2006)

This is it, the big one, a mother of all one hit wonders. Kuten varmasti kaikki muistavat, vuonna 2006 Lordi voitti Euroviisut kappaleella Hard Rock Hallelujah, ja tämä yksittäinen sävellys, enemmän kuin mikään muu, personifioi 2000-luvun "hevibuumia" - toisen sijan ottaa Ari Koivunen. Siinä pyörityksessä moni asia unohtui ja muuttui absurdiksi irvikuvaksi itsestään - Lordi yhtyeenä ja The Arockalypse levynä erityisesti. Jääkiekon MM-kisojen voitot (1995 ja 2011) eivät olleet mitään verrattuna siihen kansalliseen euforiaan, jonka yhden kollektiivisesti typeräksi myönnetyn kilpailun voittaminen sai aikaan. Vielä melkein kymmenen vuotta voiton jälkeen Lordi on "se bändi, joka voitti Euroviisut", eikä loppu ole näkösällä; yhtye menetti kasvonsa, käpertyi kuoreensa ja näivettyi pelkäksi vitsiksi lyhyen supersuosion takia/ansiosta. Tämä on mielestäni väärin, sillä vaikka Lordi ei ole koskaan ollut erityisen hyvä bändi, ei sen kohtalo ole reilu, mistä The Arockalypsen kuuntelu muistuttaa.

The Arockalypse ei ole ollenkaan hassumpaa hard rockia ja heviä: vaikutteet ovat vahvasti 1980-luvulla ja koukut ovat, kuten euroviisuvoitto todisti, maailman mittakaavassakin kovaa luokkaa. Levy kuulostaa samalta kuin yhtyeen kaksi edellistäkin tuotosta, eikä muutosta/kehitystä ole tapahtunut, mitä voi pitää hyvänä tai huonona asiana, mutta kun homma toimii, mitäpä sitä turhia innovoimaan. Kenties suurin yksittäinen ero aiempiin tuotoksiin on nimekäs vierailijakatras: Dee Snider pitää puheen, Bruce Kulick (jonka nykyinen ura taitaa olla tiivistettävissä vierailusoolojen heittelyyn) tiluttelee ja Udo Dirkschneider päästelee tuttuja udomaisia kireitä rapsilaulujaan They Only Come Out at Nightissa. Mainittu nimihirviöbiisi on myös levyn ehdottomasti parhaita - jopa paras - ralleja Bringing the Balls Back to Rockin, It Snows in Hellin ja sen väistämättömän Hard Rock Hallelujahin ohella.

Sinänsä, kuten mainittua, Lordin musiikissa ei ole mitään vikaa, jos sellaiseksi ei lasketa Mr. Lordin laulua. Kun sanoin edellisessä kappaleessa Udon ääntelyä kireäksi raspilauluksi, niin juuri sellaiseen soundiin uskon Mr. Lordin pyrkivän, mutta vaikka laulu on eittämättä kireää ja raspista, se ei kuulosta hyvältä kuin Udolla, vaan toivottomalta yrittämiseltä. Onko tässä mitään järkeä kenellekään muulle? No, selitetään esimerkin kautta: hidas ja tunnelmallinen It Snows in Hell on tosiaan levyn parempia biisejä, mutta sen säkeet ovat lähes sietämätöntä kuultavaa Mr. Lordin täysin riittämättömän tulkinnan takia: vaikka miekkonen handlaa rokkaavammat kohdat ihan kelvollisesti, puoliballadin hempeämpien osuuksien päälle nariseva ääni ei sovi sitten millään. Kapean äänialan raspilaulu voi toimia täysverisen pianoballadin kanssa, jos se tehdään oikein (Grave Digger on tehnyt tästä jonkinasteisen taiteenalan Emerald Eyesillä ja Always and Eternallylla), mutta siihen vaadittaisiin Mr. Lordia ansiokkaampi tunteiden tulkki.

Lordi on maineensa vanki. Se tekee yhä kelvollisia levyjä, mutta ilman uutta laulukilpailumenestystä se tuskin tulee olemaan Suomessa mitään muuta kuin naavapartojen nyökkäilyä keräävä yhtye. Ulkomailla yhtyeen "Gwar Gwarin puutteessa" -akti saattaa käydä kaupaksikin.