Sabaton - Attero Dominatus (2006)

Kun sain koneeni toimimaan riittävästi, että se ei poistanut kaikkea kirjoittamaani tekstiä koska se luuli sinisen kuun lentäneen taivaankannen halki hoilaten seireenimäisellä äänellään Wagneria, päätin kirjoittaa samaan hengenvetoon toisenkin blogitekstin. Jos nämä sanat koskaan päätyvät verkkoon, koneen yhteistyökyky säilyi yhtäjatkoisesti puolituntia. Kyllä, olen katkera, koska se ensimmäinen Norther-teksti oli hauskempi kuin toinen.

Asiaan, asiaan, kyllä kyllä. Attero Dominatus on Sabatonin toinen levy, ja se kuuluu: kun yhtye löysi nationalistisen ja huonon historian kultasuonen ensimmäisellä levyllään, tässä on sitä samaa lisää. Primo Victoria, Sabatonin tavaramerkkimäisen paskan lyriikan sivuuttaen, on kelpo levy: sen sävellykset ovat riittävän hyviä saadakseen rytmijalan naputtamaan mukana ja koukut riittävän yksinkertaisia tarttuakseen kiinni ensikuulemalla. Attero Dominatus on kaikkea tätä, mutta ei yhtä hyvin; levyn nimi olisi voinut yhtä hyvin olla Primo Victoria 2.0, niin suloisesti levy on omalla mukavuusalueellaan. En voi pitkään valittaa tästä, sillä jokainen Sabatonin levy on bunkkeroitunut samalle mukavuusalueelle, jossa pohjoismainen iskelmä kohtaa voimametallin ja loukkaavan huonon kansallisenhistoriankirjoituksen.

Ei sillä etteikö Attero Dominatus tarjoaisi jotain, mitä yhtyeen ensimmäisellä levyllä ei olisi ollut: seitsemän minuuttia ja rapeat pitkä Rise of Evil on toki massiivisempi sävellys kuin mikään edellislevyltä tai miltään sittemmin julkaistulta, mutta ongelma on siinä, että em. biisi ei tunnu siltä. Se on vain pitkä biisi Sabatonia, jokaista sointukiertoa veivataan kerran tai kaksi enemmän kuin lyhyemmissä kappaleissa. Tämä on sama juttu kuin Axel Rudi Pellin kanssa: ainoa ero pitkällä ja lyhyellä biisillä on se, kuinka pitkä intro/soolo sille on laitettu. Minusta hyvät biisit tarjoavat jotain, mitä lyhyemmät eivät pysty - erityisesti monipolvisempia sävellyksiä, mutkia matkassa ja tuntua suuruudesta. Rise of Evil ei tarjoa tätä, vaan vaikka sen introa ja sointukiertoja olisi karsinut, kappale tuskin olisi ollut sen huonompi.

Attero Dominatus on kelvollinen, jopa hyvä levy, mutta siitä kuuluu kuinka tarkkaan yhtye on yrittänyt kopioda onnistuneen ensilevyn rakennetta ja sävellyksiä. Tämä on toiseksi suurin ongelmani Sabatonin kanssa: kun yhden heidän levynsä on kuullut, on enemmän tai vähemmän kuullut kaikki levyt. AC/DC:n ja Motörheadin kaltaiset bändit suorastaan ilakoivat tismalleen samalla tyylillä, mutta AC/DC:n ja Motörheadin Sama Levy Joka Kerta on parempi ja kiinnostavampi kuin Sabatonin. Monet ovat varmasti eri mieltä ja on toki totta, että paskimmat AC/DC:n levyt ovat absoluuttisesti paskempia kuin Sabatonin huonoimmat levyt, mutta odottakaapa kaksikymmentä vuotta - siinä vaiheessa Stiff Upper Lip on oikea perkeleen mestariteos verrattuna Sabatonin silloiseen rahastuskikkaan, jonka nimi voisi yhtä hyvin olla Suomi Finland Perkele Mannerheim Hakkapeliitta.