Mokoma - Kuoleman laulukunnaat (2006)

Mokoman ura alkoi jo 1990-luvulla, vaikka varsinainen läpimurto tapahtui rajun tyylimuutoksen jälkeen Kurimuksella vuonna 2003. Nykymuotoisen Mokoman kolmas levy, erittäin komean nimen omaava Kuoleman laulukunnaat, oli julkaisunsa aikoihin kova pala monille: se oli levy, jossa kaikki, mikä oli edellisillä levyillä osunut johonkin muualle kuin häränsilmään, napsahti kohdilleen. Näin ainakin sanottiin; en ostanut levyä silloin, koska se oli kallis enkä ollut kuullut Mokomalta kuin yksittäisiä kappaleita, jotka eivät olleet säväyttäneet. Kun myöhemmin sitten ostin Kuoleman laulukunnaat, totesin sen olevan hyvä, mutta hieman mielikuvitukseton ja tuttu Mokoma-levytys. Tämä johtui siitä, että minulla oli kokoelmassani kaksi myöhempää yhtyeen tuotosta.

Kuoleman laulukunnaat on Mokoman mittapuulevy: tuotos, johon kaikkia tulevia verrataan. Siinä moni asia - joskaan ei kaikki - osuu napakymppiin: kappalemateriaali on tasalaatuisempaa kuin vaikkapa Kurimuksella, Marko Annalan vokaaleissa on enemmän syvyyttä kuin aiemmin, melodiset koukut ja armoton rässipaahto ovat balanssissa. Mielenkiintoinen pointti: levyn puoliballadista, Kuu saa valtansa auringolta, on kääntynyt jopa Haloo Helsingin! käsitellyssä kelvollisen kuuloiseksi pop- tai rock-ralliksi. Lyriikat ovat, kuten Annalalta sopii odottaakin, paljon keskivertoa metallilyriikkaräpellystä parempia. Myös, jumakauta, kansikuva on komeaa katseltavaa.

Silti se ei ole Mokoman paras levy, minulle. Monet varmasti auliisti myöntävät kuinka hieno tuotos se on - koska se on - ja väittävät, että mikään, mitä yhtye on sitä ennen tai sittemmin tehnyt, ei ole verrattavissa siihen. Näin ei kuitenkaan ole, sillä yhtyeen uusin, Elävien kirjoihin, on vieläkin parempi. Olen jo aiemmin hehkuttanut uutta kiekkoa ja hehkuttanen joskus kaukaisessa tulevaisuudessa lisääkin, mutta se ansaitsee sen. Kuoleman laulukunnaiden omia ongelmia ovat parantuneesta tulkinnastaan huolimatta Annalan puutteellinen ilmaisu niin örinän kuin puhtaiden vokaalien puolella sekä muutama kappale huitaisee hieman ohi - ei pahasti, mutta hieman kuitenkin. Levyltä puuttuvat huikeat yksittäiset rallit, joilla on selkeästi muusta levystä erottava tunnelma ja erilaiset oivallukset, kuten uudella levyllä Pohja on nähty ja Mutta minulta puuttuisi rakkaus - toki, Pahaa verta on hieno niskanmurskaaja ja Kuu saa valtansa auringolta haikean kaunis, mutta varomattomalle kuulijalle kaikki biisit sulautuvat enemmän tai vähemmän yhdeksi mötikäksi.

Valitus ohi. Kuoleman laulukunnaat on erittäin vahva kiekko lievine vikoineenkin. Se ei välttämättä tunnu niin mullistavalta enää, mutta noin kymmenen vuotta sitten se oli Mokoman siihenastisen kehityksen huipentuma, määränpää josta on vaikea jatkaa eteenpäin. Kuinka profetiaalista ja jälkiviisasta tämä onkaan.