Napalm Death - Smear Campaign (2006)

Napalm Death on löytänyt urallaan renessanssin 2000-luvulla haahuiltuaan päämäärättömän death metal -sävytteisemmän räiminnän suossa. Yhtyeen renessanssin toinen levy, Smear Campaign, kiinnitti huomioni erityisesti sen musiikkivideobiisin, When All Is Said and Donen, voimalla: vaikka en tavallisesti juuri grindistä perusta, tuo yksi ralli osui makuhermooni suoraan, sen kummempia kaartelematta, sillä siinä on sopivassa suhteessa melodiaa, että armotonta runttaa. When All Is Said and Done ei ole tyypillinen Napalm Death -biisi, mutta se ansaitsee hatunnoston työstään porttina yhtyeen ja sen edustaman genren maailmaan.

Pidän enemmän Napalm Deathista - ainakin Smear Campaignista - kuin muista kuulemista grind-bändeistä yhdestä hyvin selkeästä syystä: he eivät hukkaa punaista lankaa ylikierroksilla käyvän HC punkin alle. Vaikka musiikki on kaoottista ja hypernopeaa pärinää, kappaleissa on alku, keskikohta ja loppu, koukkuja unohtamatta. Suosikkibiisikseni levyltä muodostunut Freedom Is a Wage of Sin  on tästä mitä erinomaisin indikaattori: vaikka biisi omaa sitä "vittuakoa väliä" -punk-asennetta ja älyttömän nopeaa blast beatia, sen kertosäe rakentuu infernaalisen hienon koukun (oivaltavan riffin ja biisin nimen sanomisen) varaan. Siinä missä Nasum tuntui jokaisella levyllään liian nopealta omaksi hyväkseen, Napalm Death pitää tolkun matkassa eikä vain tee nopeaa musiikkia tehdäkseen nopeaa musiikkia.

Yksi iso tekijä grindissä on lyriikoiden kantaaottavuus, eikä Smear Campaign ole tästä mikään poikkeus, vaan sanoituksissa ruoditaan milloin mitäkin nyky-yhteiskunnan (tai no, kymmenen vuoden takaisen yhteiskunnan) ongelmakohtaa. Ilman syväluotaavaa lyriikallista analyysiä on mahdollista nähdä jo pelkistä biisinnimistä, ketä vastaan Napalm Deathin kriittinen sanansäilä tällä kertaa käy: Fatalist, Dead and Dumbstruck (Intelligent Design), Puritanical Punishment Beating... Kantaaotetaan eikä irti päästetä. Vaikka mielipiteistä ei olisi samaa mieltä, on hattua pakko nostaa keski-ikäisten miekkosten yhteiskunnallisen kantaaottavuuden vimmalle - monestihan mitä vanhemmiksi muusikot käyvät, sitä helpommin he irtautuvat nuoruutensa "radikaaliudesta" ja pamahtavat uskoonkin, kaiken muun lisäksi. Keski-ikäinen aatteiden pöhöttyminen on kuitenkin kaukana, kun Barney Greenway pääsee mikrofonin ja sanoituskynän ääreen.

En tiedä mitä sanoisin Smear Campaignista: se on hyvää grindiä, ja minulle luultavin väylä grindcoreen, jos tulen sellaista koskaan löytämään. Biisit ovat lyhyitä ja vihaisia, mutta kuitenkin biisejä, eivät pelkkiä parinkymmenen sekunnin mittaisia rypistyksiä. Minun pitäisi varmaan perehtyä Napalm Deathin nykytuotantoon paremmin... Hmm, joululahjatoivelista taisi juuri saada yhden tai kaksi lisäartikkelia.