Motörhead - Kiss of Death (2006)

Tänään on banaalin ja pateettisen nationalismin juhlapäivä Suomeksi nimetyssä valtiossa. Minua se ei voisi vähempää kiinnostaa monestakin syystä, joista tänään tärkein on se, että Motörhead on keikalla Hartwall-areenalla. Fuck yeah, Lemmy! Myönnän hieman viivyttäneeni tämän tekstin kirjoittamista, sillä Kiss of Death oli alunperin THE levy, jonka myötä tajusin Motörheadin hienouden ja Lemmyn nerouden. Pitkään blogia lukeneet saattavat muistaa, että Overkill ja 1916 saivat suunnaltani hieman nuivan vastaanoton. Todellisuus on se, että samalla kun kirjoitin 1916-tekstiä tajusin monia asioita - osittain tämä varmasti näkyy tekstissä, jos tietää mitä etsiä. Seuraavana päivänä tuon tekstin kirjoittamisesta marssin Music Hunter -levy- & musakrääsäkauppaan, josta mukaani lähti Kiss of Death. Kotona levy ns. kolahti, ja levystä muodostui minulle kesän 2014 soundtrack.

Kiss of Death ei välttämättä ole pitkän linjan Motörhead-faneille mitenkään poikkeuksellinen levy: hyvä tekele modernia (tai, siis, niin modernia kuin Motörhead nyt on koskaan ollut) lemmyttelyä. Kyllä, yritän tehdä tässä uutta verbiä, joka kuvastaa kaikkea mitä Motörhead edustaa: katu- ja rock-uskottavaa tepastelua, uhmakkaan rehvastelevaa lyriikkaa ja periksiantamatonta asennetta. Kun kaveri marssii usean promillen humalassa sisälle baariin ja nyökkää portsareille tuttavalliseen sävyyn, hän lemmyttelee. Kun allekirjoittanut yrittää olla cool ja tilaa Jack & coken baarimikolta ja istuu alas jutustelemaan filosofiseksi tarkoitettua jaarittelua, hän yrittää lemmytellä. Kun muusikko voi soittaa bassoa, seisoa samoilla jalansijoilla koko keikan ja onnistuu silti varastamaan huomion muilta bändin jäseniltä, hän - aivan - lemmyttelee.

Kiss of Death on täynnä erinomaisia rock- ja metalliralleja, jotka soitettu poikkeuksellisen hienolla groovella ja sellaisilla koukuilla, että tanssiksi, lauluksi ja muuksi sekalaiseksi möykäksihän sitä pitää joka kerta pistää. Jokainen biisi on tärkeä ja se, jos mikä, on erinomaisen levykokonaisuuden merkki. Lisäksi paketin kruunaavat Lemmyn lyriikat, jotka (kuten toivon kaikkien jo tietävän) edustavat rehellisintä ja laadukkainta rock-lyriikkaa kenties koskaan - ainoa lähelle tuleva vertailukohta on Bon Scott -aikainen AC/DC. Erityisesti Christine-kappaleen säkeistö "She moves like a rattlesnake made out of razorblades" on kaivertunut mieleni graniittiin syvin urin.

Minulle Kiss of Death on paras tähän asti kuulemani Motörhead-levytys, vaikka Bastards ei olekaan kovin kaukana takana. Yksi tärkeä tekijä mieltymyksessäni eittämättä on se, että se oli minulle portti lemmyttelyn maailmaan, mutta olen silti valmis väittämään tekelettä alusta loppuun onnistuneeksi levyksi. Uskoo ken tahtoo - jos tällä blogilla on joku pointti, se on nostalgian vaarallisuus ja kuuntelukokemuksen subjektiivisuus, ja tässähän sitä yritän yleistää oman nostalgiani ja subjektiivisen kokemukseni universaaliksi.

P.S.
"Lucky thing for you babe I'm so lazy / 'cause I'm gonna pull your trigger." Gotta love it.