Ehkä tämä on merkki yli- ja väärinkuunnellusta levystä, sillä Clayman ei enää säväytä oikein suuntaan tai toiseen. Kyllähän ne kolme ensimmäistä biisiä (Bullet Ride, Pinball Map ja klassinen Only for the Weak) toimivat edelleen, mutta kokonaisuus ei vaan tahdo herättää minkäänsorttisia tuntoja. Monille faneille Clayman on viimeinen hyvä In Flames -levytys, mutta, sori nyt vaan, se ei ole kovin hyvä.
Suurin ongelma on sen tasapaksuus: kolmen ensimmäisen biisin jälkeen yksikään sävellys ei ponnahda esille, heristä keskisormea ja hakkaa päätä jyskyvällä riffillä seinään. Aikanaan kaverini (en muista kuka) vannoi Swimin erinomaisuuden puolesta; nyt se on vain yksi ihan ok In Flames -veisu. Tämä on varmasti tylsää luettavaa, koska on vaikea sanoa yhtään mitään, sillä levystä ei ole mitään erikoista sanottavaa... if this makes any sense what so ever.
Luulen, että Claymanin suosio perustuu kahteen pääelementtiin: 1) se oli viimeinen - enemmän tai vähemmän - perinteiseltä soundaava In Flames -tuotos, ennen "sellouttia" ja 2) Only for the Weak on ollut monille ensimmäinen örinällä tulkittu kappale, josta he ovat tykänneet. Minä tutustuin metalliin Children of Bodomin kautta, joten örinä/ärinä/kärinä/mitälie oli jo tuttua, mutta silti death metal tuntui etäiseltä - sitten kuulin Only for the Weakin. Siinä on aikaa kestävää hittipotentiaalia, selväs popahtava koukku ja riittävän helposti sisäistettävä päämelodia, joten ei ole mikään ihme, että metallin estetiikkaan perehtymättömät ovat kokeneet sen käytävänä äärimetallin pariin. En siis missään nimessä tarkoita, että popahtavuus ja helpostilähestyttävyys olisi huono asia, kunhan se tehdään hyvin, In Flames on keikkunut tällä kiikkulaudalla ylös ja alas.
Mutta, hetkinen nyt vain, puhunko minä jo Reroute to Remainista?
P.S. Nostalgia-arvosta huolimatta Clayman ei ole niin hyvä levy kuin muistin tai tahdoin sen olevan. Valitettavasti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti