Helloween - The Dark Ride (2000)

Helloweenin parhaat levyt eivät ole niiden parhaita levyjä. Näin, provosoivan aloitusvirkkeen jälkeen selitän - jälleen? - mitä tämä statement tarkoittaa. Yleensä ollaan sitä mieltä, että Michael Kiske on Helloweenin diskografian paras solisti ja hänen ja Kai Hansenin yhteistuotokset (yksinkertaistus, tietenkin, mutta menkööt), eli Keeper of the Seven Keyes pt. 1 ja pt. 2 ovat yhtyeen parhaat levyt. Kyllä, levyt ovat hyviä ja Kiske on häikäisevä solisti, mutta minulle Helloweenin todellinen imago syntyi vasta Andi Deriksen saavuttua yhtyeeseen 1994, ja paras levy saattaa hyvinkin olla The Dark Ride.

The Dark Ride on Helloweenin uran musta lammas, kuin jokin toinen yhtye olisi yrittänyt tehdä helloweenmäisen levyn. Se on rankempi, jatkuvasti tummasävyisempi ja hetkellisesti yllättävänkin kaukana "tavanomaisesta" Helloween-materiaalista. Tästä syystä levy on aina ollut fanien - ja bändin jäsenten; muistan lukeneeni, että Michael Weikath ei juuri levyä arvosta - ristiriitainen kokonaisuus, vaikka en usko kenenkään kieltävän, että yksittäiset kappaleet levyllä ovat todella hyviä. Case in point: The Departed (Sun Is Going Down) ei mikään häikäisevä kappale, välttämättä, mutta hirmuisella kaiulla soitettava riffi on leukojaloksauttavaa kuultavaa. Salvation on hieman perinteisempi power metal -veivaus, mutta Deriksen suorastaan paperinohut tulkinta tekee kappaleen kiinnostavaksi.

Mutta näistä kahdesta kappaleesta harvemmin puhutaan, kun aiheena on The Dark Ride, mutta ne, mitkä sävellykset nostetaan esiin, riippuvat täysin siitä, mitä pointtia halutaan esittää. Jos henkilö A sanoisi, että The Dark Ride on heikosti sävelletty mukarankka tuotos, jonka kanssa Helloween on kaukana omalta mukavuusalueelta, hän saattaisi hyvinkin osoittaa syyttävällä sormella Mr. Torturea (mikä, näin ohimennen, on levyn heittämällä heikoin kappale) tai Mirror, Mirrorin tympeää jankkaamista tai Escalation 666:n liioiteltua rankkuutta. Henkilö B saattaisi vastata, että nukahtiko A kenties The Dark Riden suureellisuuden, Escalation 666:n loisteliaan kertosäkeen tai rokkaavan We Damn the Nightin aikana. Yllättävää kyllä herrat (tai rouvat) A ja B ovat yhtä oikeassa: The Dark Ridella on paljon heikkoja hetkiä, mutta myös paljon, todella paljon hyvää.

Kun kuulin The Dark Riden ensimmäisen kerran, olin valmis julistamaan sen Helloweenin parhaaksi levyksi ja samaan hengenvetoon power metal -alagenren aristokratian joukkoon. Olen kuitenkin hieman kypsynyt levyyn, sen heikot puolet ovat nostaneet rumia päitään ja hyvät puolet ovat sukeltaneet pommisuojaan syytöksiä pakoon. Aluksi pidin Mirror, Mirrorin pääriffistä ja kertosäkeestä, mutta nyt molemmat tympivät minua, jäävät jankkaaviksi läpsyttelyiksi. If I Could Fly ei ole koskaan napannut. Mr. Torture hävettää jokaisella kuuntelukerran hieman edellisiä enemmän, jos se on suinkin mahdollista.

Siinä missä ne huonot puolet ovat kuuntelukokemuksessani yhä enemmän esillä, muut kappaleet ovat saaneet enemmän nyansseja, enemmän syvyyttä, ja vaikka uusi syvyys ei täysin kumoakaan ärsytystä, se tasoittaa tilannetta. Etenkin The Departedin pääriffi on levyn kohokohtia, sama pätee Salvationiin ja The Dark Riden kokonaisuutena. The Dark Ride on kyllä hyvä levy, se on huomattavalla marginaalilla parempi kuin esimerkiksi Time of the Oath, mutta onko se todella niin hyvä, kuin toiset fanit antavat sille arvoa? Ei, mutta toisaalta se ei ole niin huono kuin Weiki antaa ymmärtää. Kaikessa ristiriitaisuudessaankin The Dark Ride on kelvollinen levy Helloweenin diskografiassa ja osoitus siitä, mitä - hyvässä ja huonossa - mukavuusalueen ulkopuolelle asteleminen voi tuoda mukanaan.