Halford - Resurrection (2000)

Rob Halford oli ollut -90-luvulla mukana tasoltaan heittelevissä ja kokeellisissa projekteissa: Fight oli vienyt Judas Priestin musiikin rankempaan suuntaan, onnistuen vain ensilevy War of Wordsilla kohtalaisesti, ja 2wo (surkean nimensä lisäksi) jäi täysin merkityksettömäksi kokeiluksi, joka ei tarjonnut oikein kenellekään mitään. Se, kuitenkin, mikä on aina herättänyt kunnioitukseni Rob-papassa, on hänen kykynsä heittäytyä uuteen kokeiluun täydellä innolla, epäröimättä ja ryydittäen tuotokset häikäisevällä laululla, kuten olettaa saattaa. Totuus kuitenkin oli, että (pieniä mielipideoppositioita lukuun ottamatta) maestro ei ollut ollut mukana milläkään erinomaisella levyllä sitten Painkillerin. Halford-yhtye olikin Robin paluu suoraviivaisen ja rehellisen heavy metalin pariin. Sooloyhtyeen ensimmäinen levy, Resurrection julkaistiin uuden vuosituhannen aluksi, tarkoituksena räjäyttää uusi vuosikymmen (ja -tuhat) käyntiin tuotoksella, joka ei jättäisi kysymyksiä, ei antaisi niille mahdollisuuksia.

Sanotaan se, taas kerran, suoraan: Resurrection on pirullisen hyvä levy, mutta se on liian pitkä. Levy olisi parempi, jos sen varsin massiivisesta kestosta nipistettäisiin muutama heikompi veisu pois - nyt kuulija, ainakin minä, harvoin jaksaa Twistiä pidemmälle, toisinaan ei edes sinne asti. Mutta vaikka loppupuoli vaipuu helposti unohduksiin, on todettava, että alkupuolella on paljon hyvää, ja jo sen takia levy ansaitsee paikkansa jokaisen Judas Priest -fanin kokelmissa. Erityisesti nimikkokappale Resurrection on sellaista tykitystä, että Painkiller tutisee pöksyissään... mutta vain hieman, on se niin kova biisi.

Tyylillisesti Resurrection on juuri Sitä Itseään, aitoa ja rehellistä heavy metalia, ilman industrial-hömpötyksiä tai Pantera-patissijunttaa. Musiikki on juuri sitä, mitä Rob-setä parhaiten taitaa, mitä hän parhaiten tulkitsee ja mitä häneltä odotetaan. Riffeissä ei ole turhia krumeruuleja, ei mitään ylimääräistä kikkailua, mutta eipä toisaalta voi sanoa, että levy innoivoi metallia uusille urille - toisaalta, olisi varsin erikoista odottaa Rob Halfordia kehittämään yhä lisää metallia, tälläkin vuosituhannella, kolmenkymmenen vuoden pioneeriuran jälkeen.

Muutama kappale ansaitsee erikoismaininnan. Levyn pisin ja kenties paras biisi on seitsemän minuuttinen Silent Screams, joka tunnelmoi, hidastelee ja kun se lopulta räjähtää, se todella räjähtää, pakottaa kuulijan ottamaan taka-askeleen ja haukkomaan henkeä. Niin pitkän johdattelun jälkeen lopullinen posahdus on varsin häkellyttävä, vaikka, kun kappaletta ensiyllätyksen jälkeen analysoi, varsin selvä suunta. Olen aina pitänyt Night Fallin (kyllä, näin se kirjoitetaan, en tiedä miksi) kertosäkeestä, vaikka eihän siinä sinänsä ole mitään kovin erikoista - onpahan pätevä koukku, vaikka kappale ei ole missään nimessä levyn aatelia. The One You Love to Hate on sävellyksenä varsin yhdentekevä, mutta kun kuulin sen ensimmäisen kerran, jouduin pysähtymään ja miettimään mikä kappaleessa oli niin kovin tuttua mutta silti outoa. Lyhyt konsultaatio kansivihon kanssa näytti vastauksen selkeänä: levyllä vierailee muuan toisen suuren brittiläisen heavy-bändin soolouralle lähtenyt solisti. Tiedätte kyllä kuka, eikä sitä tarvitse tähän kirjoittaa.

Resurrection osuu Halfordin urassa selkeään taitekohtaan, missä hän luopui uusien ilmaisukanavien etsimisestä ja palasi turvalliseen ja tuttuun heavy metaliin; se on myös käännekohta hänen laululleen, sillä levyllä on ensikertaa kuultavissa jotain, mikä on ollut aiemmin poissaolollaan tavaramerkki, nimittäin Robin äänessä kuuluu selvää kireyttä. Vuoden 2000 paikkeilla Rob Halfordin äänihuulet olivat kaiken laulamisen jälkeen joutuneen vuosien syyniin, ja vähitellen, jatkuen yhä, maestron ääniala kapeni ja kireys äänessä kasvoi. Tässä on se taitekohta, tällä levyllä sen kuulee ensimmäistä kertaa, jos minun pitäisi yksi selvä levy osoittaa. Hän laulaa hienosti, ei voi mitään, mutta kyllä se jännite on siellä - jännite kuulijan ja laulajan välillä, kun joudutaan arpomaan yltääkö hän enää niihin nuotteihin, mitkä aiemmin ovat menneet vaivatta halki, poikki ja pinoon.

Liiallisesta mitastaan huolimatta Resurrection on kelvollinen levy - ei nerokas, ei surkea. Parasta Rob-setää sitten Painkillerin, omissa kirjoissani.