Immolation - Close to a World Below (2000)

Immolation on suoltanut kolmenkymmenen vuoden ajan keskitempoista, paremman sanan puutteessa infernaalista death metaliaan, ja Close to a World Belowta pidetään yhtyeen parhaana tuotoksena. Yhtyeen soundia voisi verrata Bolt Throweriin, mutta vaikka Bolt Thrower on yksi suosikeistani death metalin (ja samalla koko äärimetallin) saralla, Immolationin tuotos ei koskaan herättänyt kovin erikoisia tuntemuksia - miksi? Keskitempoista, melodioilla maustettua örinärunttaa keskivertoa paremmilla lyriikoillahan molemmat tarjoilevat parhaillaan, mutta jotenkin vain Immolation jättää, ironisesti, kylmäksi. Kokeillaan, jos vaikka pääsisin näkemykseni juurille, osasin selittää miksi näin on.

Ensin kehut pois alta: ymmärrän miksi Immolationista pidetään, vaikka en itse fanikantaan kuulukaan. Yhtyeen soundi on poikkeava, rankka ja jyräävä, mutta ei kakofoninen. Immolationin tunnistaa kilometrien säteeltä, eikä yhtye ole juuri soundiaan vuosien saatossa muuttanut - mikä voi olla, kuten aina, hyvä tai huono asia, riippuen kuulijasta. Silti yhtyeen suurin plussa omissa kirjoissani on persoonallinen, äärettömän tunnistettava ja sanalla sanoen loistava örisijä Ross Dolan. Dolanilla on jotakin, mitä liian monelta örisijältä puuttuu: huomio artikulaatioon. Siinä missä Chris Barnes, Corpsegrinder Fischer tai erityisesti nykypäivän Glen Benton toisinaan tyytyvät suoltamaan priimaa ördää välittämättä mitä ördällä sanotaan, Dolan todella lausuu sanat ja niistä saa kokemattomampikin kuulija tolkkua - mitä ei totisesti voi Bentonin tulkinnasta sanoa. Dolan on hieman yksiulotteinen, mutta kun tämä ulottuvuus on hyvä, mikä siinä?

Close to a World Below vaikuttaa minusta tunnelmamusiikilta, jossa varsinainen soitto on vain keino välittää tietty äänimaisema, tietty emotionaalinen lataus, maalata kuva so to speak. Minä en vain saa kuvasta kiinni. Ehkä en ole lukenut riittävästi Dantea (vaikka olenkin kahlannut Helvetin läpi puolitoista kertaa) tai en ole joutunut kuuntelemaan loputtomia pyhäkouluoppitunteja Helvetin kärsimyksistä, mutta en vain pysty uppoamaan tavoiteltuun tunnelmaan. Hetkellisiä välähdyksiä toki on, mutta kokonaisuus jää ulottumattomiini.

Jos yritän unohtaa tunnelma-aspektin ja pyrin analysoida musiikkia, huomaan ettei se ole samalla tasolla Bolt Throwerin nerouden kanssa. Ehkä vertailu on epäreilu, sillä Bolt Throwerin poikkeuksellinen yhdistelmä oivaltavia melodioita ja tankinlailla päälle uhkuvaa runttaa on lähes vailla vertaa, mutta yhtäläisyyksiä on niin paljon, että en voi täysin unohtaakaan vastakkainasettelua. Immolation ei kuitenkaan omaa sitä samoja koukuttavuutta, mikä tekee esimerkiksi ... For Victorysta niin erinomaisen tuotoksen; Close to a World Below jää valitettavasti omissa korvissani vain äänivalliksi, jolla eristän ulkomaailman minusta. Varsinaisia kappaleita en löydä, on vain muodoton kokonaisuus, joka toisinaan kiihdyttää, toisinaan hidastelee ja lopulta päättyy.

Close to a World Below on äärettömän suosittu levy, joten näkemykseni edustaa ehdotonta vähemmistöä. Se kannattaa ottaa huomioon, kun tätä tekstiä miettii; jopa Nilen Karl Sanders on sanonut Close to a World Belown olevan yksi hänen suosikkikappaleitaan, joten mitä minä olen sitä kiistämään? Nostan tietenkin hattua Immolationin tyylivalinnalle ja -uskollisuudelle, sillä keskitempoisen infernaalinen death metal on kaikkea muuta kuin hel(l)ppoa - minä en vain tahdo päästä perille touhusta, ja se johtuu varmasti enemmän minusta kuin levystä tai bändistä.