Tuskinpa on tässä maailmankaikkeudessa hevaria, joka sanoisi Ronnie James Dion tehneen parhaita tuotoksia uransa myöhemmillä päivillä. Joo, olihan se Heaven and Hellin levy ihan hyvä, samoin Dio-yhtyeen lätyt läpsyttelevät menemään ihan suotavalla tavalla, mutta mitään uutta Heaven and Helliä tai The Last in Linea herra ei koskaan saanut aikaan - olisihan kohtuutonta odottaakaan sellaista. Silti monet Dion myöhäistuotoksista, erityisesti Angry Machines (jota en tunne) ja Magica ovat saaneet paljon kakkapökäleitä niskaansa. Ei täysin aiheetta, mutta kaikki se huono maine, jota konseptilevy on saanut vuosien saatossa, ei ole reilua tai edes totta.
Magica on konseptilevy, mutta ei kovin hyvä sellainen: tarina jää täysin määrittelemättömäksi möhkäleeksi taustalle. Jos RJD itse ei selittäisi tarinaa levyn "bonusbiisinä" (vartin kestävä novelli), en pysyisi kärryillä sitten ollenkaan. Enkä tahdo pysyä nytkään, koska en jaksa välittää huonosti kirjoitetusta tarinasta, joka kerrotaan epäselvien lyriikoiden kautta. Olen aiemminkin maininnut kuinka en pidä RJD lyriikoista - monesti ne jäävät liian määrittelemättömiksi, suuriksi sanoiksi suurien sanojen takia, vaille varsinaista sisältöä. King Diamond taitaa olla ainoita metallilyyrikoita, joka osaa kertoa tarinan selkeästi ja silti monisyisesti, lyyrillisesti.
Unohdetaan tarina, sillä ei ole väliä, koska Magicalla on paljon hyviä kappaleita, joita ei toki voi liian omaperäisiksi haukkua, mutta jotka ansaitsevat enemmän huomiota kuin ne ovat tähän mennessä saaneet. Esimerkiksi Fever Dreamsin kertosäkeessä ei ole mitään vikaa, Turn to Stone kulkee hyvällä suoraviivaisella rokkipoljennolla ja Feed My Headin pääriffi on varsin näpsäkkä. Kaksi kappaletta kuitenkin varastaa huomioni jokaisella kuuntelukerralla: Lord of the Last Day ja Challis. Lord of the Last Day on levyn ensimmäinen varsinainen kappale (puheintron ja instrumentaali-intron jälkeen) ja ensimmäisellä kuuntelukerralla jouduin ottamaan hieman takapakkia, sillä mistä lähtien Dio on veivannut doom metalia! Kyllä vain, hidas, groovaava ja mannerlaatan painoinen pääriffi on juuri sitä, minkä takia heavy metal on parasta ikinä. Challis on levyn paras biisi, yksinkertainen, keskitempoisesti rokkaava viisu, joka ei sinänsä ole mitään erikoista - lyriikat etenkin ovat varsin kömpelöt - mutta kaikesta huolimatta (tai kaiken sen takia) homma pelaa kuin kuuluisa junanvessa. Omissa kirjoissani Challis sopisi sujuvasti The Last in Linelle tai - gulp! - Holy Diverille, niin hyvä se on.
Mutta ei Magica erityisen hyvä kokonaisuus ole: se on liian monotoninen, liian yksipuolinen ja koostuu pääosin korkeintaan keskinkertaisista riffeistä. Se ei ansaitse huonoa mainettaan (7.3:n keskiarvo MetalStrom.netissä on aika heikko keskiarvo), mutta toisaalla mölyvä ylistys (Metal-Archives.comissa vain neljän arvostelun keskiarvo 90%) on yliampuvaa. Kyllä, se on kelpo tuotos ja on paljon kunniakkaampi levy kuin jotkin toisten metallipioneerien tuotokset -90- tai 2000-luvulla (katson sinua, Bruce Dickinson).
P.S. Kuulostaako As Long as It's not About Loven kertosäe kenenkään muun korvaan erehdyttävästi Celine Dionin (samanlaiset sukunimet eivät voi olla sattumaa! foliohatut pyörimään!) kuuluisaksi tekemän My Heart Will Go Onin kertosäkeeltä?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti