Symphony X - Inconoclast (2011)

Symphony X:n "ainoa oikea" ilmaisu - eli progempi - on auennut minulle vähitellen. Innostuin yhtyeestä aikoinaan juurikin "väärän" 2000-luvun rankemman tyylin kautta, ja juuri siksi Paradise Lost ja etenkin Iconoclast ovat olleet minulle go-to-levyjä, jos haluan fiilistellä Russel Allenin raspia tai Michael Romeron sävellyskynää. Vasta muutaman viime kuukauden aikana olen alkanut tykästyä enemmän The Divine Wings of Tragedyn... no, ei kevyempään, mutta vähemmän rankkaan ilmaisuun. Koukeroistahan musa on aina ollut, mutta kenties The Odyssey ei ollut oikea paikka aloittaa... haluaisin sanoa, että monimuotoisempaan ilmaisuun siirtyminen, mutta Iconoclastin (implisiittinen) kuvaaminen yksiuloitteiseksi ei tekisi oikeutta levylle, Paradise Lostista puhumattakaan.

Asiaan, asiaan, kylläkyllä. Iconoclast on metallisempi kuin Paradise Lost eikä se sen takia kuulosta varhaiselta Symphony X:ltä, ainakaan jos naavapartaisia "eka demo oli paras" -jääriä on uskominen. Todellisuudessa, vaikka Allen vetelee enemmän raspilla ja riffit ovat rankempia, bändin tunnistaa Symphony X:ksi välittömästi. Tarttuvuus, joka ei takerru koukeroisuuteen, on tallella, koska se ei ole koskaan mennytkään mihinkään. Kyllä, jonkinlaista suoraviivaistusta on tunneskaalalla tehty - balladeja levyllä ei ole, vaikka yhdeksän minuuttia kellottava When All Is Lost onkin vähän (suhteessa) seesteisempi - mutta kappalemateriaali on niin kovatasoista, ettei kenenkään sopisi valittaa näin hienoista biiseistä. Hyvien biisien päälle kun läntätään tiukka instrumentalisointi, Allenin rapsi ja musiikkiin erinomaisesti sopiva äänimaailma, Iconoclast on kerrassaan messevä paketti.

Kirjoitin jo kertaalleen tähän tekstiin parisataa sanaa vuodatusta aiheesta, joka ei liity millään muotoa Symphony X:ään tai Iconoclastiin, mutta pyyhin pois. Sinne meni. En tehnyt tätä sen takia, että pysyisin jossakin pointinkaltaisessa käsiteltävästä levystä, vaan A) koska voin omassa blogissani tehdä niin, jos siltä tuntuu ja B) se olisi oiva tapa purkaa blogiformaattia, siirtyä askeleen tajunnanvirtamaisempaan suuntaan. En vain jaksa alkaa vääntää kättä asiasta, johon en voi vaikuttaa (ainakaan yhdellä blogitekstillä). Siispä, säästetään kaikilta aikaa ja stressiä: menkää ja kuunnelkaa Iconoclast läpi. Se on helvetin hyvä levy, ja se ansaitsee lisäkuunteluja.