Turisas - Stand Up and Fight (2011)

Turisaksen kaksi ensimmäistä levyä ovat, nostalgialaseistani huolimatta, kerrassaan erinomaisia tuotoksia. Battle Metal on aina jäänyt minulle kovan hypensä uhriksi, mutta kakkoslevy, aina yhtä vaikeasti oikeinkirjoitettava The Varangian Way, hioo pahimmat kauneusvirheet ja yhtenäistää tyyliä kadottamatta ominaissoundia. Kolmoslevy Stand Up and Fightia odotettiinkin melkoisesti, ja laatuvaatimukset olivat kohtuuttomat. Uskoo ken tahtoo, mutta mielestäni se on - joillakin osa-alueilla - vieläkin parempi kuin edeltäjänsä.

Okei, siis, ihan alkuun: kokonaisuutena The Varangian Way pyyhkii Stand Up and Fightilla pöydän. Siitä ei ole epäilystäkään. Jopa parhaat yksittäiset hetket ja biisit ovat kakkoslevyllä. Silti, kaikkien näiden varausten jälkeenkin, pidän kiinni muutaman virkkeen takaisesta väitteestäni: Stand Up and Fight on joillakin osa-alueilla parempi levy. Tärkein näistä parannetuista osa-alueista on musiikillinen monipuolisuus: siinä missä The Varangian Waylla kaikki kappaleet olivat, tavalla tai toisella, samanlaisia keskenään (yhdellä gimmickinomaisella hupipalalla ja kosmeettisilla eroilla maustettuna), Stand Up and Fightin kappaleet ovat lähempänä Battle Metalia, koska ne ovat kukin uniikkeja palasia levyn palapelissä - mutta toisin kuin esikoisen kanssa, nyt palapeli muodostaa selkeän kokonaiskuvan. Olipahan virke ja jaarittelu; oli siellä pointtikin, jossain. Lyhyemmin ilmaistuna: Stand Up and Fightin rallit ovat monipuolisempia kuin The Varangian Waylla, mutta muodostavat selkeämmän kokonaisuuden kuin Battle Metalilla. Kokeellisuutta on enemmän kuin monilla bändeillä koko uran aikana, mutta silti hommassa on pointti eikä touhu muutu räpellykseksi.

Yksi tietty kappale, joka mielestäni kuvastaa tätä pointtia parhaiten, on eepos End of an Empire, jossa Iiro Rantasen (!) jazz-piano yhdistettynä mahtipontiseen maalailuun, kuoroon, örinään ja haikean kaiheaan lyriikkaan on jotain sellaista, mitä yksikään toinen (folk) metal -levy ei pysty tarjoamaan. Kun kappaletta vielä seuraa poikkeuksellisen tunnelmallinen ja (fyysistä ja henkistä) pysähtymistä vaativa outro, The Bosphorous Freezes Over, niin ei voi levy paljoa komeammin päättyä. Näitä edeltää paras "tavanomaisempi" Turisas-biisi, Fear the Fear, niin joo, levy todellakin paranee loppuaan kohti. Alkupuolellakin on hetkensä, mutta ilman päätöskolmikkoa kiekko jäisi rankasti edeltäjänsä jalkoihin.

Yksi nillitys, joka on häirinnyt minua nyt jo liian monta vuotta: nimittäin nimikkobiisin musavideo. Haluaisin yrittää havainnollistaa, kuinka videon suunnittelukokous on tapahtunut: "Joo, hei, jäbät, meil ois tämmöne suomalaine folkkimetallibändi, joiden juttu on tämmönen viikinki- ja historiaimago. Ne haluis videon biisist, joka alkaa säkeellä 'The pouring rain sticks to my face'. Mulla ois ihan täydelline idea, ette uskokaan: laitetaan ne ajaa jeeppiä autiomaassa. Niinpä, tiiän, ihan vitun nerokasta." Jossakin välissä vitsi taisi ns. lähteä lapasesta, vai mitä luulette?