Helloween - Rabbit Don't Come Easy (2003)

Ostin Rabbit Don't Come Easyn yhdestä syystä: se tuli samassa paketissa The Dark Riden kanssa. Yksittäisenä levynä tuskin olisin ostanut kumpaakaan, vaikka The Dark Ride osoittautuikin erinomaiseksi kiekoksi, mutta kaksi levyä yhden midpricen hinnalla yhtyeeltä, jota kuuntelee mutta josta ei voi innostua edes väkisin. Siinä missä The Dark Ride on synkkä, raskas ja Helloweenin levytykseksi ahdistavakin pläjäys yhtyeen historian rankimpia kappaleita, Rabbit Don't Come Easy on paluu tyypillisempään Helloweeniin. Menisin jopa niinkin pitkälle, että sanoisin Rabbit Don't Come Easya eräänlaiseksi 2000-luvun Helloweenin arkkityypiksi: rehvakasta power metalia, tarttuvia melodioita ja hyvistä hetkistään huolimatta keskinkertainen kokonaisuus. Enemmän tai vähemmän kaikki levyt viimeisen kahdentoista vuoden aikana - ainakin kaikki ne, joihin olen vaivautunut tutustua - ovat olleet tyylillisesti lähellä Rabbit Don't Come Easya ja laadulliset erotkin ovat melko marginaalisia.

Kuten tuli jo sanottua, hyviä juttuja Rabbit Don't Come Easylla on, siitä ei pääse mihinkään vaikka yrittäisikin, mutta kokonaisuus ei kanna loppuun asti kuin kaikkein kovimmille faneille. Niitä hyviä raitoja ovat Hell Was Made in Heaven, hieman The Dark Riden synkistelyn mieleen tuova Back Against the Wall sekä avaus- ja musavideoraita Just a Little Sign, joka jatkaa Helloweenille omaisesti typerien, kieli poskessa kirjoitettujen lyriikoiden perinnettä ("something's growing in my pants / as she looks into my eyes") ei-niin-kehuttavalla tavalla. Oikeastaan on sanottava, että levy paranee loppua kohden - avausraitaa lukuun ottamatta ne paremmat kappaleet ovat ihan lopussa. Vastaavasti kiekon päättää (Power Metal Stereotypialle (tm) ominaisesti) levyn pisin ja polveilevin kappale, Nothing to Say, jossa huumoriruuvi kiristetään niin tiukalle, että olen aina vähällä luovuttaa ensimmäisen reggee-väliosan myötä - pakollinen hupsuttelu on suunnilleen yhtä sulava kuin leka haaroväliin.

Suurimmat ongelmat levyllä eivät ole suoranaisesti sävellysten heikkoon, tai ainakin horjuvaan, laatuun liittyviä, sillä jopa heikoimillaan Rabbit Don't Come Easyn kuuntelee läpi (vaikka Sun 4 the World ja Never Be a Star saavatkin käteni hapuilemaan juustoraastinta, jolla raapia ihon kyynervarsiltani - niin ärsyttäviä ne ovat). Ehdottomasti suurin ongelma on se, että levy tuntuu askeleelta taaksepäin erinomaisen ja omaperäisen (tai niin omaperäisen kuin Helloweeniltä voi odottaa) The Dark Riden jälkeen - jopa vuonna 2003 Rabbit Don't Come Easy edusti jo niin kovin kuultua Helloweeniä, samoja juttuja jotka 1990-luvulla oli tehty paremmin tai ainakin yhtä hyvin. Erityisesti jälkiviisaasti, seuraavan viiden levyn kokemuksella, Rabbit Don't Come Easy tuntuu tympeältä uudelleenlämmittelyltä, väkisin veivatulta regressiolta takaisin häppyhäppyjöyjöy-poweriin.

Mutta, kuten tuli jo sanottua, levyn kuuntelee läpi kyllä melko vaivatta. Samalla tavalla kuin 7 Sinnersin. Tai Keeper of the Seven Keyes - Legacyn. Tai Gambling with the Devilin.

P.S. Koko teksti läpi kommentoimatta susipaskaa levynnimeä ja kantta! Itsehillintäni kasvaa, näemmä!