Tällaisia tapauksia varten minä tätä blogia pidän! Invictus, ranskalainen progehtavaa poweria veivaava bändi, on pitkään ollut levyhyllyssäni edustettuna yhdellä levyllä, josta en sitä ostaessani tiennyt käytännössä mitään - kyllä vain, Black Heart on neljän euron poweria. Pidin sitä aina yhtenä heikoimmista (joskaan ei heikoimpana, kuten tulemme lähiaikoina oppimaan) Limbin julkaisemista jämäkiekoista, mutta eilen, kun ensimmäistä kertaa valehtelematta moneen vuoteen laitoin levyn soimaan, jotakin erikoista tapahtui: ymmärsin, että Black Heart ei ole ollenkaan niin paha kuin muistin!Muistikuvissani levy oli lähes kuuntelukelvoton onnettomalla solistillaan ja "kolmetoista tusinassa" -tyylisillä kappaleilla. Okei, solisti ei ole kovin erikoinen (hänen huokaileva tyylinsä ärsyttää edelleen, mutta ei läheskään yhtä paljon kuin aiemmin) eivätkä ne kappaleetkaan mitään unohdettuja timantteja ole, mutta kyllä tätä nyt piru vie kuuntelee! Kappaleissa on selvät koukut, jotka löytää heti, mutta syvyyttä riittävästi toistuviin kuuntelukertoihin, vaikka en jaksa uskoa, että Black Heart vuosien tehokuuntelua kestääkään. Jos aiemmin olin sitä mieltä, että tämä on pahinta mahdollista Limb Musicin pohjamutaa, nyt löydän punaisen langan, jota en aiemmin ollut edes huomannut jalkojeni juuresta.
Hitunen kritiikkiä: solistin ääni, aksentti ja laulettavat lyriikat ovat asteikolla siedettävästä myötähäpeään. Ääni ja tulkinta vielä menee, mutta Fredric Glo (no, I'm not making that name up) huokailee jokaisen sanan loppuun - vastaavaa en ole kuullut kovin usein, ja sinänsä sekin on parempi kuin täysin käsittämätön epätekniikkamongerrus, mitä melometallin maailma on täynnä. Epäilen kuitenkin, että huokailua muistuttava tulkinta johtuu hiomattomasta tekniikasta, koska huokailu on sen verran kroonista levyllä. Aksentin ei pitäisi haitata (kyllähän Kotipellon Timoa ja muita rallienglantia vääntäviä solisteja jaksaa, kunhan musiikki on kelvollista), mutta toisinaan Glo'n artikulaatio limboaa ymmärryskynnyksen. Samaan hengenvetoon totean, että Black Heart sisältää joitakin huonoimpia lyriikoita, joita olen koskaan saanut ikäväkseni kuulla - erityinen inhokkini on The Strongest -veisun avaussäe: "Since the day you made me die". Vaikka tässä epälyriikassa olisi kielioppi kohdallaan (ei ole), se olisi tökerö ilmaisu eikä siinä olisi mitään järkeä - miksei "sinä" surmannut kertojaa, a'la "Since you killed me"? Ai niin, unohdin, pitää sopia melodiaan, kieliopin kampittamisen uhallakin.
Voisin narista yksittäisistä asioista pitkään, mutta totuus on, että Black Heart on keskinkertainen power metal -levytys, jonka suurin ansio on se, että se ei olekaan niin huono kuin muistin. Sitä kuuntelee - ei pitkään, mutta kuuntelee kuitenkin, ja se on enemmän kuin kaikilta neljän euron powereilta voi pyytää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti