Machine Men - Scars & Wounds (2003)

Seuraa tunnustus: ostin Machine Menin esikoislevyn yhdestä syystä, se oli pirun halpa. Siis todella halpa, kirjaston poistomyyntihalpa. Muistin, että yhtyeestä puhuttiin vuoden 2007 ja kolmoslevy Circus of Foolsin paikkeilla jonninverran, mutta en ollut kuullut ainuttakaan kappaletta käyttäessäni lähes euron Scars & Woundsin hankintaan. Tiesin toki, että kyseessä on NWOBHM-lähtöistä suomalaista 2000-luvun melometallia, mutta siinäpä se olikin. Kuuntelin levyn kerran tai kaksi hankinnan jälkeen, ja unohdin hyllyyn. Nyt, useita vuosia myöhemmin, olen kasvotusten levyn kanssa, jonka olen sivuuttanut lähes totaalisesti.

Scars & Wounds on perusvahva levy: samanlaista melskettä on tehty -80-luvun alusta asti ilman sen suurempia innovaatioita, mutta tokihan tätä kuuntelee sivukorvalla lenkin yhteydessä tai pleikkaria pelatessa. Jos ohitetaan se tosiseikka, että olen viisinkertaistanut levyn kuuntelukerrat parin viimepäivän aikana, en tiedä kuinka paljon mielipiteeni on levyyn perehtymättömyyttä tai sen aitoa laatua, mutta Scars & Wounds toimii. Ilmeisesti yhtyeen lyhyen elinkaaren aikana taso ei juuri heilunut, joten lienee paikkansa tutustua paremmin Machine Menin tuotantoon.

Kappaleista suosikeikseni ovat muodostuneet räväkkä avausraita Against the Freaks sekä melodisempi, hetkellisesti suorastaan hempeilevä The Beginning of the End, mutta muutkin veisut toimivat ja levy kantaa hävettävän lyhyen (vaivoin 40 minuuttia!) kestonsa suuremmitta vaivoitta. Mutta ei niin paljon hyvää ettei jotain huonoakin: kuten tulin jo sanoneeksi, kappaleita vaivaa innovaation puute, mutta Scars & Wounds menee reilusti perinteiden kunnioittaimsen yli - moninpaikoin levy kuulostaa Iron Maidenin jämäraidoilta jostakin Powerslaven tai Seventh Son of the Seventh Sonin sessioista. Aivan erityisesti Silver Dreams on puhdasta Iron Maiden -apinointia eikä jo kehumani The Beginning of the End kovin kauas keskiaikaisen kidutusvälineen soundista eksy. Samankaltaisuudelle hallaa tekee myös se, että solisti Tony Parviainen - joka hoitaa hommansa hyvin, ei siitä mitään, ja ei onnistu ärsyttämään, mikä ei ole ollenkaan oletusarvo kun puhutaan 2000-lukulaisista B- tai C-luokan melometallipoppoista - kuulostaa erehdyttävästi nuorelta Bruce Dick-In-Sonilta (haha, oli hauskaa kasiluokalla, joten täytyyhän sen olla nytkin), ja jopa äänenväri on samankaltainen. Tähän päälle kun lätkäistään etenkin Silver Dreamsissa koliseva bassosoundi...

Mutta levy on hyvä, ja sehän tässä tärkeää on. Scars & Woundsin kuuntelu ei kaduta, joskaan ei aiheuta suuria tunnekuohuja myöskään toiseen suuntaan. Tokihan sitä voisi aina toivoa omaperäisempää ilmettä ja niin edelleen, mutta eiköhän kaikki aleta olla tehty jo muutamaan otteeseen tai useamminkin, joten kenties kritiikkini on hieman (joskaan ei täysin) epäreilu. Yritän metsästää jossakin välissä käsiini esimerkiksi yhtyeen kakkoslevyn Elegiesin, mutta saattaa jäädä pelkän kirjastolainan tasolle, joten lienee turhan optimistista odottaa blogitekstiä aiheesta - sen sijaan, jos näkemykseni kiinnostaa, nykäiskää kadulla tai somessa hihasta ja kysäiskää, kenties minulla on jotain lisää sanottavaakin aiheesta myöhemmin.