Kun olen mennyt tituleeraamaan Abigailia maailman parhaaksi levyksi ja nallittanut "välivaiheen" King Diamond -tuotannosta (1995-2002), lienee implisiittisesti selvää, että Kinkku itse tuskin enää vanhoilla päivillään kykenee käsittämättömän komean mestariteoksen luomiseen. Paskat: The Puppet Master on King Diamondin paras levy sitten The Eyen tai kenties sitten Abigailin. Se on tarinallisesti maestron vahvimpia (ainakin valovuosia Abigail II: The Revengen edellä), musiikillisesti yksittäiset sävellykset hätyyttelevät Welcome Homen ja The Cursen kaltaisia mestariteoksia ja jos joillakin Kuninkaan levyllä on ollut hieman vajavaiset soundit, niin nyt osutaan maaliin silläkin osa-alueella. Ainoa pikkiriikkinen miinus on se, että kaksi viimeistä kappaletta, Christmas ja Living Dead, ovat hieman filleriltä haiskahtavia, ja levy olisikin (vielä!) parempi, jos ne olisi korvattu yhdellä paremmalla sävellyksellä ja sanoituksellisesti niiden sisältö olisi puristettu tiukemmin yhteen.
Kaikki kappaleet (kahden viimeisen ollessa hieman ambivalenttisia) ovat timanttia - jopa intro, Midnight, on King Diamondin uran parhaita, ihan samalla viivalla mestarillisen The Funeralin kanssa. Tunnelma, Kingin ääni, riffit, melodiat, ihan kaikki on kohdallaan; käsillä on hienosti rakennettu viktoriaanisen kauhutarinan mieleen tuova tuotos. Siinä missä esimerkiksi Voodoo lainasi tarinan askelmerkit Manaaja-elokuvasta, The Puppet Master on aidosti uniikki, ihan selvästi Kingin omasta kynästä kumpuava kertomus päähahmosta, joka joutuu rakkaansa kanssa osaksi uusia marionetteja. Aukikirjoitettuna ajatus kuulostaa typerältä, mutta todellisuudessa se toimii perkeleellisen hyvin.
Hahmojen sielut sidotaan silmiin, jotka nukkemestari ompelee nukeille päähän - kun henkilön omaa verta annetaan nukeille, he pystyvät kävelemään, ottamaan horjuvia huojahduksia mestarin ohjeiden mukaisesti. Todella riipiviä osa tarinaa ei kuitenkaan ole rituaali, jossa silmät irrotetaan, vaan päähahmon ja hänen rakkaansa väliset keskustelut, jotka he käyvät pelkästään käyttämällä silmiään - kun rakas lähetetään pois Budapestissa sijaitsevasta teatterista, levyn sydäntäsärkevin kappale So Sad kuvaa viimeistä kohtaamista rakastavaisten välillä. Tarina päättyy siihen, että päähahmo kykenee yhä näkemään - häirittyään rituaalia, jossa hänen silmänsä irrotettiin alkuperäisestä ruumiista - ja hän roikkuu seinällä, naula kurkun läpi lyötynä oletettavasti ikuisesti. Rakkaustarinat harvoin toimivat (ainakaan metallilevyillä), mutta kerrankin hahmojen väliset tunteet välitetään kuulijalle vailla turhaa pateettisuutta, ja kun hahmot riistetään toisiltaan, hetki on aidosti surullinen.
Muutama hauska tarina levystä, tai ainakin siihen liittyen: kun olin vielä bänditoiminnassa aktiivisesti mukana, Darkness oli yksi niistä kappaleista, joita veivasimme jokaisessa projektissa ja vedimmepä livenäkin pariin otteeseen. Alunperin vain minä huutoörisin kappaleen läpi, mutta kun saimme oikeasti laulavan naissolistin matkaan, versiosta tuli todella hyvä. Samoin kenties levyn paras kappale, Magic, päätyi treeneihimme ja ainakin yhdelle keikalle.
Ei minulla oikeasti ole mitään muuta sanottavaa The Puppet Masterista. Se on helvetin hyvä levy, ja se on Abigailin ohella eniten kuuntelemani King Diamond -levytys, mistä huolimatta löydän yhä uudelleen sieltä-täältä hienoja juttuja. Se ei ole King Diamondin paras levy, mutta se ei jää kauas, ei todellakaan - ja tämä, jos mikä, on iso statement.
P.S. Jos harkitset levyn hankkimista, osta mikälie digipäk-versio, jossa on DVD. En yleensä suosi turhanpäiväisiä digipäkkejä, mutta tällä kertaa bonusmateriaali on hyvää: King Diamond itse kertomassa The Puppet Masterin tarinan täydessä corpsessa ja kahden kynttilän valossa. Parempaa bonusta millekään levylle missään en ole löytänyt, ja olen varsin vakuuttunut, ettei sellaista olekaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti