Grave Digger - Rheingold (2003)

Rheingold edustaa vahvempaa materiaalia Grave Diggerin tuotannossa: se ei ole erinomainen levy, mutta se sisältää yksittäisiä kappaleita, jotka ovat yhtyeen parhaiden sävellysten joukossa. Grave Diggerille tyypillisesti (tai ainakin tuolle aikakaudelle yhtyeen historiassa; enää en ole niinkään varma kuinka tyypillinen ratkaisu on... *kröh*Return of the Reaper*kröh*) kyseessä on teemalevy, tällä kertaa aihe ei ole historiallinen - vaikka mitä saksalaiset nationalistit yrittävät väittää - vaan kyseessä on vanha Rheingold-myytti, josta Wagner teki kuuluisan oopperan 1800-luvulla. Menemättä sen tarkemmin tarinan ja myytin taustoihin - koska en niitä tunne enkä suuremmin välitäkään - sanottakoon, että se on yhdistelmä norjalaista mytologiaa, saksalaista kansanperinnettä ja keskiaikaista kristillistaustaista tarinointia; niin tai näin, pohja power metalille on vahva.

Levy alkaa todella hyvin: Rheingold ja Valhalla ovat omaan makuuni parhaiden Grave Digger -sävellysten joukossa. Vaikka taso ei kertaakaan putoa pahasti, selvää notkahdusta tapahtuu Giantsin myötä. Päätösraita Twilight of the Gods, jos poislasketaan turha outro, jolla neliminuuttinen kappale venytetään puoliväkisin seitsemään (koska se kuuluu oikeaoppiseen power metal -levyyn, pitempi päätösbiisi), nostaa lopulta tason alun ylikin. Puhdasta filleriä on vain Murderer ja Liar.

Tämä kaikki on fine and dandy, mutta kuinka se suhteutuu muihin Grave Diggerin kultakauden (1996-2005) levytyksiin? Hyvin, mutta ei erinomaisesti. Minulle Rheingold on ollut pitkään tehokuuntelussa - olen tykitellyt sitä vuodesta toiseen, toisinaan kyllästyenkin - ja silti jaksan aina innostua Valhallan nostatuksista ja päätösbiisin huudatuksista; vastaavasti, samaa en voi puhtaalla omatunnolla sanoa The Grave Diggeristä tai Tunes of Warista. Mutta, vaikka kokonaisuutena se on parempi kuin muutamat muut kultakauden kiekot, se on selvästi heikompi kuin ne kirkkaimmat onnistumiset. Puutos levyllä on hyvin selvä: liikaa keskinkertaisia kappaleita, liikaa filleriä ja liian vähän erinomaisia klassikonkaltaisia hittejä. Siinä missä Knights of the Cross ja Excalibur ovat puhdasta timanttia alusta loppuun, Rheingold kompuroi puolivälin halki kuin humalainen isoisä lapsenlapsensa vanhojen tansseilla: kyllähän se hellyyttävää katsottavaa on, jos asiaan osaa suhtautua oikealla tavalla, mutta kaikille muille lupsakkuus osoittautuu tragikoomisena koheltamisena.

Tämä on hieman epäreilua - tiedän kyllä - mutta Rheingold, kaikessa hetkellisessä loistavuudessaan, epäonnistuu pitkässä juoksussa. Se, että olen kuunnellut levyä enemmän kuin vaikkapa Tunes of Waria ja pidän Rheingoldia tätä parempana, ei johdu yksistään sen korkeimpien huippujen korkeudesta, vaan olosuhteista: minun tuli kuunneltua Rheingoldia enemmän, koska satuin sen levyn ostamaan teini-ikäisenä, jolloin olin autuaampi tyytymään keskinkertaisempiinkin levyihin kun raha ja uudet levyhankinnat olivat ns. kortilla... pienen saldon omaavalla Visa-kortilla. Täten olen nostalginen Rheingoldia kohtaan: muistan kuinka teininä se kuulosti niin erinomaisen loistavalta, että se ansaitsi täyden huomioni pitkäksi ajaksi, vaikka totuuden nimissä se oli vain ihan hyvä, kelvollinen levy erittäin hyvässä tikissä olleen yhtyeen musiikillisessa jatkumossa.