Ongelmani on siinä, että sinänsä Kalmahissa ei ole mitään vikaa: musa toimii, siinä on omaperäisyyttä ja koukkuja riittämiin. Mutta kun ei vain lähde, ei millään. Tämä on nyt kolmas kerta (liian) tiheän ajan sisään, kun tuskailen saman ongelman kanssa: tiedän miksi en pidä bändistä/levystä (kun ei vaan lähde), mutta tarkemmat perustelut ovat vähintäänkin vaikeita vokalisoida, ontuvilla analogioilla tai ei. Olen nyt miettinyt, taas, lisää mahdollisia ongelmia, mutta ajatuksissani palaan toistuvasti kahteen pääkohtaan:
1) Pekka Kokon ärinä/kärinä/örinä on turhan yksiulotteista ja käy pitemmän päälle ärsyttäväksi. Lisäksi se ei ole riittävän brutaalin ja vaarallisen kuuloista ollakseen leuat loksauttavan komeaa kuultavaa - jos vertaa vaikkapa Mikael Åkerfeldtiin, ymmärtää eron, vaikka molemmilla on tekniikka takataskussa.
2) Kappaleet ovat liian samanlaisia, perustuvat liian samantyylisille melodioille, koukuille ja sovituksille. Toki, on ymmärrettävää, että yhtye haluaa tehdä "omaa juttuaan" sen löydettyään ja yleisön sen hyväksyttyä, mutta kun kolmevarttia saa sietää enemmän tai vähemmän identtisiä sävellyksiä soitettuna enemmän tai vähemmän identtisesti, täytyy olla paatunut fani ettei jossain välissä heitä hanskoja naulaan.
Turhankin yleisluontoiset valitukset olkoot siinä, nyt keskitytään Swampsongiin, koska se on Kalmahin kolmesta ensimmäisestä levystä kiinnostavin ja - tietyillä rajatuilla parametreillä - paras. Se ei ole erinomainen levy, mutta se on peninkulmakaupalla erehdyttävän samanlaisella nimellä siunatun Swamplordin edellä, sävellyksellisesti ja soundillisesti, vaikka eroa julkaisuilla on vain muutamia vuosia. Siinä missä aiemmilla levyillä Kalmahin oma soundi on tuntunut minusta kahlitsevalta, Swampsongilla ensimmäistä kertaa yhtye pääsee arkkityyppisen perusluonteensa yläpuolelle ja onnistuu luomaan samalta mutta silti erilaiselta kuulostavia kappaleita - toisin kuin aiemmin, nyt saatan jopa erottaa kappaleet toisistaan, ainakin hieman. Heroes to Us (erikoinen nimi, "sankarit meitä kohti") ja The Third, the Magical kuulostavat molemmat Kalmahilta, mutta eivät toisiltaan.
Variaatio saattaa olla osittainen hämäys, sillä vaikka muut kappaleet ovat pitkälti kahden ensimmäisen levyn kappaleiden sävyisiä, tyylisiä ja oloisia tuotoksia, päätösraita Moon of My Nights iskee kuulijan eteen jotakin tyystin erilaista: puhdasta laulua, balladimaisen sävellyksen ja rakkauslaulun sanat. "Puhdas laulu" on varsin joustava käsite tässä (samalla tavalla kuin "paras Kalmahin levy", haha), mutta oikein mitään muutakaan nimilappua en Kokon vähintäänkin erikoiselle ääntelylle keksi. Mutta kappale on hyvä, erikoisesta laulusta huolimatta tai siitä johtuen, ja kirjoissani se nostaa levyn arvoa pykälällä tai parilla (mitä nämä pykälät ovat, miten ne toimivat ja mikä niiden asteikko on, en tiedä, kun arvosanoja en ole teksteissäni antanut) - yksistään sen vetovoimalla levy nousee kahden edeltäjänsä yläpuolelle, koska se, jos mikä, on aitoa vaihtelua.
Swampsong ja samalla koko Kalmahin (varhais-?)tuotanto on yleisesti hyvinkin pidettyä materiaalia, ja olen noin yhden hengen kokoisessa vähemmistössä nuristessani niistä. Ehkä, rakas Lukijani, oletkin niitä suuria massoja, jotka ihastuvat yhtyeen omaperäiseen ja tunnistettavaan soundiin; kenties sinulle heidän musansa lähtee. Minulle, ei, vieläkään, millään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti