Maple Cross - Next Chapter (2003)

Biisi isketään käyntiin napakalla, tiukasti soitetulla sahausriffillä. Groove on käsinkosketeltava. Rummut tulevat, Kummelia lainatakseni, "normaalisti sisään". Yksinkertainen riffi, suoraviivainen komppi - toimii niin perkeleen komeasti. Sitten, yht'äkkiä, kun riffi moduloi ylöspäin, se pysähtyy. Rumpufilli, joka hidastuu, kunnes pysähtyy täysin. Hiljainen, tuskin kuultavissa oleva haikkaisku. Ja BAM! Riffi iskee täysillä takaisin, suoraan kasvoille, suoraan kurkkuun - jokainen, joka ikinä on räjähdyksen kuullut, virnistelee kuin Cesar Romeron Jokeri.

Yllä on kuvattuna Maple Crossin toisen levyn Next Chapterin parhaan kappaleen, The Last Steps of Joen alku. Nyt kaikki te lippalakkipäiset jonnet (jotka, hyvin todennäköisesti, saatatte olla minua vanhempia) kysytte yhden, varsin merkittävän kysymyksen: mikä vitun Maple Cross? No, istu alas (jos et jo istu), ja kuuntele: Maple Cross on suomalaisen rässin elävä legenda, jonka ura ulottuu aina -80-luvulle asti. Toisin kuin kaksi paremmin tunnettua suomirässin esi-isää, Stone ja A.R.G., Maple Cross ei ole koskaan saanut taakseen kuin vannoutuneen fanikannan, joka ei voi koollaan ylpeillä. Yhtye julkaisi omakustanteena yhden levyn -90-luvun alussa, jonka jälkeen olikin vuosikymmenen hiljaisempaa, ja 2000-luvulla yhtye julkaisi kaksi levyä, joista ensimmäinen Next Chapter.

Miksi, siis, et ole kuullutkaan Maple Crossista, jos kyseessä on niin sietämättömän legendaarinen kulttibändi? Koska se ei ole kovin erikoinen. Kenties asia oli toisin neljännesvuosisata sitten, kun rässi oli (Suomessa) vaarallista ja uutta, mutta vuoteen 2003 mennessä käristen vedetyt kolmeminuuttiset rypistykset eivät oleet enää mitään jännittävää tai sykähdyttävää. Next Chapter tarjoilee kuunneltavia ja unohdettavia kappaleita kolmenkymmenenviiden minuutin ajan, kunnes päättyy - ja kuulija kiittää. Muutamat hienot hetket levyllä - pääasiassa The Last Steps of Joen intro, mikä taitaa olla yksi parhaita introja millekään missään milloinkaan, sekä "ovikello" World Wide Miseryssä - eivät mitenkään pysty pelastamaan kokonaisuutta aneemiselta ja tympeältä lopputulemalta.

Suurin ongelma turhanpäiväisten riffien ja keskinkertaisten kappaleiden ohella on se, että levyltä ei tahdo löytää minkäänmuotoista variaatiota. En tarkoita sitä, että jokaisen levyn pitäisi olla Devin Townsend -tyylinen mielipuolisuuden karuselli, mutta jonkinlainen draamankaari tekisi erittäin hyvää Next Chapterille. Nyt, sellaisena kuin se on, ainoita oikeita, kunnollisia variaatioita tarjoilevat molemmat (vai onko niitä nyt sitten kolme, ja onko sillä väliä?) puhtaasti laulettua osiota - ne pelastavat levyä hieman, mutta eivät mitenkään pysty täysin kahden lyhyen oivalluksen ohella kannattelemaan edes näin lyhyttä levyä.

Next Chapter ei ole kiinnostava levy - vaikka Maple Crossin historian tuntisi, paluulevy tuntuu poikkeuksellisen pahalta antikliimaksilta. Kansikuvaa myöten yleisilme on yhdentekevä, ja monessa mielessä juuri taiteen (minkä tahansa taiteen) suurin epäonnistuminen on yhdentekevyys. Oma suositukseni onkin kuunnella levystä neljä ensimmäistä kappaletta ja jos sen jälkeenkin kiinnostaa, go for it, enjoy.

Vielä yksi ajatus: jos nyt nurisen turhasta homogeenisyydestä ja turhuudesta Next Chapterin kohdalla, mainittakoon, että yhtyeen kolmas (ja tällä hetkellä viimeisin) levy Heimo on huomattava parannus kaikilla osa-alueilla. Vaikka siinä ei olekaan mitään niin ikimuistettavaa nerouden välkähdystä kuin The Last Steps of Joe.