En muista sitä itse, mutta aikoinaan
Dragonforce oli jotakin uutta power metalin monesti turhankin
sisäsiittoisella kentällä: heidän kappaleensa olivat nopeita,
hävyttömän tarttuvia, täynnä tyylikkäästi käytettyjä
kliseitä ja kaikki oli höystetty poikkeuksellisella
instrumenttihallinnalla. Tuo aika tuntuu nykyään kaukaiselta,
oudolta, sillä jos joku yhtye, niin Dragonforce muuttui varsin
tehokkaasti itsensä parodiaksi – jo kolmoslevy Inhuman Rampage,
vaikka sisältääkin yhtyeen suosituimman kappaleen (kiitos siitä,
Guitar Hero III), oli kuin irvikuva kahdesta edeltäjästään, liian
täynnä itseään. Susipaskan neloskiekko Ultra Beatdownin
jälkeen yhtyeen oli tehtävä jotain, sillä se kuuluisa musiikki
oli väistynyt ylipitkien ja melodiatajuttomien soolojen horoksi –
kaikki kunnia yhtyeelle, sillä heidän onnistui tehdä muutos
sittemmin, poistaa kaikki turha timanttisten melodioiden ja
sietämättömien koukkujen ympäriltä ja lopputuloksena taisi olla
heidän paras levynsä The Power Within.
Mutta, kun näin yhtyeen historia on
kerrottu molemmille metallisydämille, jotka eivät jo sitä tunne,
unohdetaan se kaikki, tai ainakin yritetään. The Valley of the
Damned on monikansallisen yhtyeen ensimmäinen levytys, joka
reilut kymmenen vuotta sitten tarjosi virkistävän tuttavuuden
kaavoihinsa, hammerfalleihinsa ja helloweeneihinsä kyllästyneille
power metal -diggareille. Levyä leimaavat huimaavat nopeudet,
monipolviset, -minuuttiset ja -sointuiset kitarasoolotaistot ja hyvät
koukut; kappaleiden kestot eivät taida kertaakaan pudota alle viiden
minuutin (jos lasketaan pois 13 sekuntia (!) pitkä intro), mutta
monesti kuuden minuutin maratoniraja ohitetaan, keskisormea
heilutellen.
Tämä onkin suurin kritiikkini
vanhempaa Dragonforcea kohtaan, pointti joka tuskin yllättää
ketään: pitkät kappaleet ovat Lohikärmesvoimalle oletusarvo,
eivät mauste tai tehokeino. Kyllä, minä pidän pitkistä
kappaleista, mutta en siinä tapauksessa, että kolme- tai
neljäminuuttinen kappale venytetään väkisin kuuteen tai
seitsemään. Eivät ne hyvät koukut mihinkään katoa, vaikka
minuutti toisensa perään vyörytetäänkin uusia nuotteja kuulijan
päälle, mutta ne menettävät silmissäni osan merkitystään, kun
yhtye ei kykene katsomaan omaan tuotostaan kriittisesti, kysyen
”voisiko tästä kaksiminuuttia pitkästä soolosta leikata jotain
pois?”. Jos jotain Dragonforce olisi tarvinnut, niin ankaraa
tuottajaa, joka olisi ollut valmis sanomaan, että riisukaa, ottakaa
turhat krumeluurit helvettihin ja virtaviivaistakaa sävellyksiä
(mikä ei ole sama kuin niiden yksinkertaistaminen, sanottakoon se,
vaikka monesti menevätkin käsi kädessä).
Kappaleet ovat kuitenkin hyviä, ja
sehän tässä tärkeää on. Ylipitkät sävellykset ovat
valitettavia ja tympeitä, mutta se ydin – Dragonforcen
musiikillisen solun tuma, jos surkea analogia sallitaan – on
timanttia, ainakin vielä esikoislevyllä. Herman Li ja Sam Totman
ovat kova kitaraduo, ja heidän yhteissoittonsa niin tulkinnallisella
kuin sävellyksellisellä tasolla on kiehtovaa ja kiinnostavaa
kuultavaa; koko muu yhtyekin soittaa hyvin, intohimolla ja
vilpittömän oloisesti. The Valley of the Damned on hyvä
biisi, mitastaan huolimatta, ja sama pätee vaikkapa Heart of the
Dragoniin (vaikka onkin levyn lyhyimpiä sävellyksiä, alle
kuusiminuuttisena tynkänä) ja Black Fireen. Silti, hyvistä
ideoista ja sävellyksistä huolimatta, en pysty täysin rinnoin
nauttimaan The Valley of the Damnedista, koska sovitukset ovat
mitä ovat, täynnä turhaa filleriä instrumenttirunkkauksen takia.
Levyä kuuntelee, mutta ei mitenkään erityisen mielellään tai
helposti innostuen; kuten tuli sanottua, Dragonforce onneksi, pitkän
viiveen jälkeen, tajusi viipaloida turhat minuutit pois.
Kuuntele ensin The Valley of the
Damned ja sitten Cry Thunder – kummassakin kappaleessa
on hyvä pääkoukku, hieno kertosäe ja tuotantoarvot kohdillaan,
esittäjänäkin on sama bändi. Toista sävellystä vaivaa täysin
tarpeeton mammuttitauti, toista ei.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti