Opeth - Blackwater Park (2001)

Tämän teksin kypsyttely on kestänyt odotettua pidempään yhdestä hyvin merkittävästä syystä: Opethin Blackwater Park - ja samalla koko yhtye - on niin pyhä monissa hevaripiireissä, että en uskalla kirjoittaa sanaakaan siitä, ennen kuin voin sanoa perehtyneeni siihen kunnolla (vaikka enhän minä niin ikinä tekisi, enhän...?). Lisäksi se on kaikista omistamistani Opeth-levyistä ainoa, jonka olen hetkellisesti tajunnut - vuonna 2006, mutta vuoteen 2008 mennessä olin menettänyt otteeni. Sellainen Opeth minulle on, ei vain Blackwater Park: liukas kuin palasaippua suihkussa. Päätin kirjoitettuani edellisen blogitekstin, että jos joskus haluan käsittää mitään Mikael Åkerfeldtin ajatuksista ja musiikista, tämä on rakoni.

Kuinka siis kävi - koinko valaistumisen, pysähdyinkö kävellessäni vain kuuntelemaan nerokasta ruotsalaista progemetallia? En, mutta ymmärsin pitäväni levystä enemmän kuin aiemmin olin käsittänyt. Opeth ei ole vieläkään minun musiikkiani, mutta Blackwater Parkia kuunnellessani tajuan miksi se on monille "heidän" musiikkiaan, miksi se on niin tärkeä levy kuin on.

Se mistä olen Opethin kohdalla aiemmin valittanut, eli etteivät kappaleet vain yksinkertaisesti lähde lentoon, on Blackwater Parkilla jos ei tyystin kateissa niin pienemmässä roolissa. Esimerkiksi avausraita The Leper Affinity on yksinkertaisesti hyvä biisi, joka on jäsentynyt (suhteellisen) selkeäksi kokonaisuudeksi ja se lähtee käyntiin eikä vain yritä. Samoin Blackwater Park, Bleak ja Harvest. En tarvitse mitään varauksia (tyyliin: "hyvä Opethiksi"), vaan ihan vain hyviä biisejä - ei nerokkaita, mutta hyviä, kouluarvosanalla vahvaa kasia.

Tämänkin lausunnon kirjoittaminen kammottaa. Yritän pitää itseni tyynenä, kun naputtelen sanoja kirjain kerralla koneellani, mutta kuvittelen kuinka ne miljoonat metallisydämet kaikkialla maailmassa aistivat sanani, pahat ajatukseni ja kritiikit jotka eivät ole kritiikkejä. Se on Blackwater Parkin status: siinä missä Master of Puppetsista saa olla pitämättä ja Led Zeppelinin IV:tä olen jo mollannut täysin sanakääntein (ainakin jossakin yhteydessä), punttini tutisee hieman sanoa, että Blackwater Park on "vahvan kasin" levy. Se on täydellinen liian monelle, sen asema kyseenalaistamaton ja suosio liian universaali.

Mutta en silti sano sitä Opethin parhaaksi levyksi, jotta voisin välttää (tai ainakin lievittää) kakkamyräkkää, jonka saan niskaani sanojeni tähden - minulle on sinänsä yksi ja sama, suuttuuko joku verisesti mielipiteitteni takia, vaikka en tahdokaan tulla kiukkuisen karvaturriarmeijan (tämä siis ei ole viittaus ISISiin) runnomaksi matkalla lähikauppaan. Kuka tietää mitä nuo mustiin pukeutuneet, pitkätukkaiset ja nahkatakkiset köriläiset tekevät minulle, kun huomaavat riitasoinnun Opethin fanituksen astraalitasolla? Minusta Blackwater Park on hyvä levy, parempi kuin  Still Life, josta en tahtonut saada millään otetta, vaikka kuinka hapuilin. Blackwater Park ei mullistanut maailmaani, mutta sen kuunteleminen on miellyttävää ja nyt, kun olen hieman taas päässyt ymmärryksen syrjään kiinni, aion kuunnella sitä tasaisemmin väliajoin kuin aiemmin, koska tietämättömyyteni verhon takaa näen väläyksiä siitä neroudesta, josta levy on väitteiden mukaan taottu.