Rhapsody (of Fire) - Rain of a Thousand Flames (2001)

Rhapsodyn hienous on juuri se, että siitä on toisinaan mahdotonta ottaa selvää, onko se tehty parodiaksi yliampuvalle fantasiametallille vai onko se sitä pahimmillaan. Joillekin juustoisuuden määrä on liika, eikä sen alle kätkeytyvä pätevä, joskin yltiöpaisutteleva poweri maita - ymmärrettävää sinänsä, mutta silti vääryys. Jos aivot ovat oikeassa mielentilassa, ero Gloryhammerin (parodian) ja Rhapsody of Firen (parodioitavan) välillä katoaa ja molemmat ovat vain hyvää musiikkia.

Rain of a Thousand Flames on sinänsä varsin tutulta soundaava kiekko - se on eittämättä Rhapsodya, not much more to that - mutta sen status täyspitkänä levynä on väärin, vaan kyseessä on pikemminkin EP. Seitsemän biisiä ja kestoa yli 40 minuuttia, mutta silti se on EP, miten niin? No siten niin, että levyllä on kolme-neljä "oikeaa" kappaletta, kun muut ovat joko ylipitkiä kerrontamonologeja (kyllä, liki seitsemän minuuttinen biisi, joka on juustoisimpia kuulemiani monologeja dramaattisella taustamusiikilla) tai alle pariminuuttisia instrumentaaleja välisoittoja; ja, jos joku todella välittää Rhapsodyn levyjen muodostamasta tarinankaaresta, Rain of a Thousand Flames on eräänlainen askel syrjään, ei osa neliosaista kokonaisuutta (Legendary Tales - Power of the Dragonflame).

Kaikesta tästä turhasta paskasta huolimatta pidän Rain of a Thousand Flamesia parhaana omistamanani Rhapsody (of Fire) -kiekkona. Miksi? Koska ne "varsinaiset" biisit ovat kenties parhaita, mitä italialaispoppoo on koskaan äänittänyt. Rain of a Thousand Flames saattaa hyvinkin olla yhtyeensä rankimpia veisuja kautta aikain, jotakin tuttua leffatunnaria (en tunne biisiä, joku minua asiasta valistakoon) lainaava The Wizard's Last Rhymes bändiä eeppisimmillään ja Queen of the Dark Horizons on hands down italialaisten paras kappale - se on dramaattinen, tarttuva ja äärettömän eeppinen, juuri oikealla tavalla juustoinen ja rankka. Unohtamatta kertosäkeen tuplabasareita, jotka eivät ole maailman nopeimpia, mutta lisäävät vielä yhden kerroksen mahtavuutta muutenkin erinomaiseen kipaleeseen.

Suosittelenko ketään tekemään kuten minä tein ja aloittamaan Rain of a Thousand Flamesilla? En, koska se ei saattaa karkottaa monet potentiaalisista kuulijoista monologeillaan ja muulla turhalla scheissella (huomaatteko, Rammsteinin opit tarttuvat haha), mutta villinä korttina, jo yhtyeen tyyliin tottuneille faneille, se saattaa olla pakkohankinta.

P.S. Koko teksti mainitsematta sitä käsittämättömän typerää kohokuvaa - jes! Tätä itsekurin määrää!