Ensiferum - Ensiferum (2001)

Ensiferum on ollut tärkeä bändi minulle, yhdessä välissä: kahta ensimmäistä levyä pyöritimme ystäväni Hipin kanssa lähes non-stop, kunnes osasimme jokaisen pienenkin yksityiskohdan noista lätyistä, ja Ensiferumilta löytyvä, mielestäni edelleen yhtyeen kenties paras biisi, Treacherous Gods, oli musisointi aikoinani vakiokalustoa... Vaikka vedimmekin kappaleen puhtaan laulun sijasta ontuvalla örinälläni. Niin tai näin, Ensiferumia kävin katsomassa ahkerasti Victory Songsin julkaisun aikoihin, ja vielä nytkin se on yhtye, jota olen nähnyt useimmin livenä - ainoa toinen kandidaatti tuohon titteliin taitaa olla Moonsorrow, joita molempia kävimme Hipin kanssa katsomassa viitisen kertaa lyhyen ajan sisään.

Kun kuulin Ensiferumin ensikertaa, olin skeptinen, hyvin teinimäisellä tavalla: halusin olla pitämättä levystä, koska ystäväni vouhotti siitä, ja tahdoin olla vastarannankiiski, mutta viimeistään kolmannella kuuntelukerralla unohdin ennakkoasenteeni ja hyräilin kappaleita mukana ja taoin nyrkillä ilmaa. Yksitellen kappaleet, jotka eivät ensikuulemalla sytyttäneet, heräsivät eloon, saivat täysin oman olemuksensa ja levykokonaisuus nivoutui tiukaksi paketiksi. Edelleen olen sitä mieltä, että Ensiferum on erinomainen levykokonaisuus, täynnä pelkästään hyviä (ja joissakin tapauksissa erinomaisia) kappaleita - jokaisen suomalaisesta (folk?) metallista välittävän tulisikin tuntea Token of Time, Guardians of Fate ja Windrider (jota pidin pitkään fillerinä, shame on me!) paremmin kuin omat kiveksensä.

Miksi, silti, en hihku onnesta? Miksi sormeni eivät syyhynneet, kun tartuin "Miekankantajan" (Ensiferum = latinaa, miekankantaja) esikoiseen? Miksi en puinut nyrkkiä ilmassa, kun harpoin ympäri Itä-Helsingin lenkkipolkuja, levyä kuunnellen? Jälkimmäiseen yksi vastaus: en halunnut joutua putkaan epäilyttävästi käyttäytyvänä hörhönä. Muihin tärkein vastaus: olen kuluttanut Ensiferumin puhki.

Kuten sanoin alussa, kuuntelimme Hipin kanssa Ensiferumia aivan käsittämättömiä määriä. Kun olimme saaneet levyn loppuun, pistimme sen uudelleen alusta - aina välillä soittimessa jotakin muutakin käyttäen. Teinivuosien teholuukutus on jättänyt jälkensä, ja en enää pysty innostumaan Hero in a Dreamista samalla tavalla, vaikka kuinka yrittäisin. Kappaleet - sävellyksellisesti, sovituksellisesti ja tulkinnallisesti - ovat edelleen aivan yhtä hyviä kuin aiemminkin, mutta kun ne on kuullut niin monesti kuin minä olen kuullut, kappale, kuinka hyvä tahansa, on vaarassa väljähtyä. Ja juuri niin on tapahtunut.

Ensiferum kestää kuuntelua, se kestää teinipoikien lapsellisen innostunutta teholuukutusta, mutta silläkin on rajansa. Minä saavutin rajan joskus lukion lopun aikoihin, liian monta (?) vuotta sitten.

P.S. Jari Mäenpää on The Man, vaikka nykyinen Wintersun-sekoilu joukkorahoituksen, levy-yhtiön kanssa kiistelyn ja kaiken muun kanssa onkin... no, kyseenalaista.