Nile - In Their Darkend Shrines (2002)

In Their Darkend Shrines oli minulle aikoinaan todellinen lähtölaukaus aidon, kiistelemättömän äärimetallin pariin. Sitä ennen olin toki kuunnellut paljonkin ääriheviltä haiskahtavaa, mutta monesti kyseenalaistettua metallia (Cradle of Filth, Children of Bodom ja Dimmu Borgir tulevat erityisesti mieleen). Nile, ja juuri nimenomaan In Their Darkend Shrines, ei ollut enää samassa sfäärissä em. yhtyeiden kanssa, vaan se repii, raastaa ja musertaa kaiken vastarinnan ilman pienintäkään armonhiventä; nykyäänkin, jos satun olemaan väsynyt tai muuten vain huonolla tuulella (kuten tänä aamuna, herättyäni siivoamaan koiranpennun paskaa makuuhuoneen lattialta klo 6.52 ja kykenemättä nukkua enää sen jälkeen), pistän levyn soimaan ja suonissani kuhisee miljoona vihaista soturia viipaloimassa adrenaliinia jäseniin.

In Their Darkend Shrinesin hienous ei ole pelkästään sen häikäisevän kovassa sävellystasossa - vaikka sekin on tietenkin olennainen tekijä - vaan siinä, että vaikka kappaleet ovat äärettömän raskaita, koukeroisia ja säädyttömän nopeita, ne pysyvät kasassa, ne on käsitettävissä ensimmäisellä kuuntelukerralla jotenkin ja kertaakaan (ainakaan minulle) ne eivät tunnu niin raskailta, koukeroisilta ja... no, nopeilta ne tuntuvat aina. (57 sanaa virkkeeessä, pahoittelen). Vaikka olin jonkinasteinen ummikko joka (kielikuvallisesti tai ei, se jääköön sinun, armas Lukijani, päätettäväksi) päästi hätäpisut ensikuuntelukerralla, kun Karl Sanders avasi täysin käsittämättömän viemärinsä. Oli siinä teiniminällä lyriikkavihossa pitelemistä, kun yritin lukea sanoja samaa vauhtia kun niitä möristiin mikrofoniin (aluksi, ainakin) täysin käsittämättömällä artikulaatiolla. Kun levy päättyi, olo oli kuin nyrkkeilysäkillä puukkotappelussa: sisälmyksiä valui jokaisesta reiästä, mutta pakko oli yrittää pitää tyyni ulkopinta kasassa seuraavia iskuja varten. Olin olevinani niin paljon "aidompi hevari" kuin kaverini, kun kuuntelin Cradle of Filthiä ynnä muita, mutta nyt, todella, olin ensimmäistä kertaa jossakin määrin peloissani, tietämättä miten suhtautua pienellä präntillä molemminpuolin kirjoitettuun kansivihkohaitariin ja musiikkiin, joka oikeasti oli todella suurta, todella äärimmäistä.

Yksi ajatus, kuitenkin, oli selvä: pakkohan se levy oli uudestaan kuunnella. Perkeleen kova kiekko se oli, se oli heti selvää, ja totta se on edelleen. Olen teini-iästä asti pitänyt Unas, Slayer of the Godsia kenties hienoimpana death metal -sävellyksenä koskaan juurikin sen monipolvisuuden ja syvyyden vuoksi; unohtamatta tietenkään The Blessed Deadin paisuttelua, Sarcophagusin painoa, I Whisper in the Ear of the Deadin tunnelmaa, Execration Textin silkkaa murhaa ja... Koko levy on timanttia, usko pois. Minulla meni pitkään päästä päätöseepksen sisään, mutta nyt se saattaa olla levyn kohokohtia Unasin ohella - ja juuri sen epädeathmetallisuuden takia, niiden hetkien, jolloin kappale maalaa tunnelmaa aavikon halki tarpovasta egyptiläisarmeijasta.

In Their Darkend Shrines on todella hyvä levy. Se on Nilen paras - ainakin tällä hetkellä se tuntuu minusta siltä, mutta en ole kuunnellut Annihilation of the Wickediä hetkeen, joten pieni varaus on tähän statementiin jätettävä. Tai olihan se Ithyphallickin erinomainen...