Running Wild - The Brotherhood (2002)

Jokainen bändi kokee jossakin välissä sävellyskynän tylsymisen - toiset bändit hoitavat väistämättömän paremmin, toiset yrittävät jatkaa kuin uudet levyt olisivat aivan yhtä hyviä kuin vanhatkin, ja toiset bändit kokevat renessanssin myöhemmällä iällä. Ensimmäiseen ryhmään laittaisin saksalaisista power metal -yhtyeistä Helloweenin (The Dark Riden jälkeinen Helloween ei ole huonoa, mutta suorastaan byrokraattisen tavanomaista), kolmanteen Blind Guardianin (At the Edge of Time ja Beyond the Red Door ovat yhtyeen parhaita kiekkoja heikon A Twist in the Mythin jälkeen) ja keskimmäiseen sijoittaisin Running Wildin. Kun mielipiteeni Running Wildin parhaistakin levyistä on jotakin välinpitämättömän ja päätäraapivan ihmetyksen ("miksi tämä on niin iso yhtye?") väliltä, mitä luulisit minun olevan mieltä heikommista levyistä?

Ei ole salaisuus, että jopa kovimmatkin Running Wild -fanit myöntävät Rock 'n Rolfin haukanneen aimo annoksen paskaa -90-luvun puolivälin (Black Hand Innin jälkeen, ollakseni tarkempi, vaikka jotkut taitavat vielä nauttia Masqueradesta), ja vaikka myöhemmiltä kiekoilta löytyy hyviä kappaleita, niistä ei sovi puhua samana päivänä kuin aiemmista tuotoksista. Ostin The Brotherhoodin tiedostaen, että kyseessä tuskin olisi yhtyeen paras tai edes keskivertoa vahvempi levy, mutta silti keskinkertaisilla riffeillä ryyditettyjen keskinkertaisten biisien määrä yllätti: muutamaa veisua lukuun ottamatta koko levyn voisi ohittaa fillerinä. Tämä kuulostaa tylyltä, mutta niin on levyn kuunteleminenkin: turhanpäiviäsiä biisejä turhanpäiväisten biisien perään. Tokihan ne on hyvin soitettu ja jonkinsorttisia koukkuja on siellä sun täällä, mutta kun kuuntelun jälkeen ei jää juuri mitään käteen, ei levy mitään palkintoja voita.

Juuri kun olen skeptisenä kuulijana heittämässä kirvestä kaivoon neljän täysin merkityksettömän veisun jälkeen, The Brotherhood räväyttää naamalleni kaksi kenties parasta (hyvin suhteellinen käsite, mutta menkööt) Running Wild -kipaletta! Siberian Winter on todella pitkä instrumentaali, mutta toisin kuin esimerkiksi Ragen Unity, se pysyy kasassa ja onnistuu koukuttamaan heti ensisekunneillaan päräyttävän komealla pääriffillä. Muistan kuunnelleeni Siberian Winteriä jo lukioikäisenä ja pidin siitä silloinkin - se olikin pääsyyni ostaa The Brotherhood eikä samaan hintaan vieressä ollut Victory. Kun Siberian Winteriä seuraa vielä messevällä takapotkuriffillä perseelle potkiva Detonator, The Brotherhood on vähällä pelastua.

Loput kappaleet ovat kuitenkin juuri sitä samaa harmaata saagaa, jota neljä ensimmäistäkin olivat; lopun kymmenminuuttinen eepos The Ghost on sitä samaa hieman pitemmällä kappalerakenteella. Levyä on vaikea suositella kenellekään, vaikka kaksi kappaletta ovatkin vähällä pelastaa kuuntelukokemuksen täydelliseltä mitäänsanomattomuudelta. Suositukseni onkin, että pyöräytä Siberian Winter ja Detonator muutaman kerran Spotifysta ja osta joku varhaisempi Running Wild -kiekko - et menetä mitään, mutta saatat saada hyvän tai ainakin siedettävän lisän kokoelmaasi.