Total Eclipse - Ashes of Eden (2002)

Suunnilleen vuosina 2008 - 2010 Myyrmäen Anttila Top Tenissä oli levyosaston äärimmäisessä nurkassa mitätön pikku hylly, joka oli täytetty lähemmäs sadalla täysin geneerisellä melometallilevyllä. Levyjä yhdisti hyllyn lisäksi sama levy-yhtiö (Limb), julkaisu vuosien 2002 ja 2004 välillä ja neljän euron hinta. Ostin puolen tusinaa "neljän euron poweria" (kuten levyjä ystäväni Hipin kanssa kutsumme), ja Total Eclipsen esikoislevy Ashes of Eden on tässä blogissa ensimmäinen näistä.

Kuten sanoin, kaikkia neljän euron powereita leimaa vahva geneerisyyden löyhkä ja Total Eclipse ei ole poikkeus. Musiikki on modernia power metalia, hennolla hieman särmikkäämmällä "yhdysvaltalaisella" tatsilla, mutta ei missään nimessä mitään, mitä Iced Earth, Gamma Ray ja kumppanit eivät olisi jo tehneet vuosikymmeniä. Solisti Andy Dracons Giardinalla on tunnistettava - samaan aikaan erikoinen ja tusina - ääni, mutta se sopii, joten mitäpä tässä valittamaan. Kappaleet ovat yllättävänkin hyviä; olin odottanut, että huokailisin partaani koko levyn kuuntelun ajan, mutta pelko oli turhaa, sillä joko A) olen kuunnellut levyä vuosien saatossa riittävästi tunteakseni kappaleet riittävän hyvin tai B) sävellykset ovat kelvollisia. Kallistuisin jälkimmäisen suuntaan, sillä tykkäsin levystä jo ensikuuntelulla seitsemän vuotta sitten. Esimerkiksi Frozen in Timen keinuva pianointro on hauskaa kuultavaa kerta toisensa jälkeen.

Sanon kuitenkin kaksi pääongelmaa levyllä, molemmat ulkomusiikillisia (koska musiikillinen ongelma on niin selvä, täydellinen identiteetin puute), jotka saattavat karkottaa monet pois levyn luota. Molemmat ovat asioita, joihin en tavallisesti puuttuisi, mutta syistä X, Y ja Z nostan ne tällä kertaa esiin. Virittäkää huumorintajunne oikealle aaltopituudelle.

Kansikuva on karmea! Millään metallilevyllä ei pitäisi olla pinkkiä päävärinään, mutta siinä se on, kaikessa silmäverivuodon synnyttävässä loistossaan. Vaikka väri olisi toinen, kansi olisi ruma: mitä ovat nuo Helsingin rautatieaseman kivimiespatsaita muistuttavat patsaat, joista toinen seisoo ilmassa epämäärisen kaupungin yllä? Miksi ne ovat siinä, mitä ne kuvastavat (tuskin mitään, mutta siinä ne ovat, eivät edes keskellä kantta). Kirjaa ei saisi arvostella kannen perusteella, mutta tämä kansi ansaitsee oman arvostelunsa, niin ruma se on.

Speaking of ruma. Minusta muusikoiden - tai kenenkään muunkaan - ulkonäöllä ei ole yhtikäs mitään merkitystä, sanotaan se tähän alle. Ihmisiähän me kaikki olemme, enkä aio ikinä arvottaa ketään toista paremman näköiseksi tai rumemmaksi. Eräässä illanistujaisessa joitakin vuosia sitten kävimme läpi levykokoelmaani ja pällistelimme kaikkia mahdollisia kiekkoja, selailimme niiden vihkoja ja niin edelleen. Joku tarrasi Total Eclipseen, nauroi räkäisesti susirumalle kannelle ja käänsi kotelon ympäri. Sen jälkeen naurusta ei ollut loppua: bändikuva on yksi naurettavimpia, mitä on tällä vuosituhannella otettu (se kilpailee Grave Diggerin War Gamesin kanssa naurettavimman bändipotretin tittelistä), mutta syiden selittäminen on... vaikeaa. Se vain naurattaa; jotakin tekemistä sillä on tavalla jolla jäsenet katsovat kameraan hyvin jäykästi ja yhdellä on aurinkolasit päässä ja... You just have to see it to believe it.

Ashes of Eden on parempia neljän euron powereita, mutta siitä kirjoittaminen on siitä huolimatta/johtuen vaikeaa: kaikki mitä musiikista voi sanoa on "kelvollista geneeristä jenkkimäistä poweria". Kaikki muu tässä tekstissä on irrelevanttia (etenkin toiseksi viimeinen kappale, tulipahan vain mieleen). Jos näet umpiruman levyn neljällä eurolla jossakin laarissa, ota talteen - et pety, jos tiedät mitä odotat.

P.S. En ole paha ihminen. Minulla on vain sellainen huumorintaju.