Manowar - Warriors of the World (2002)

Tunnustan pitäneeni joskus Manowarista; erityisesti Warriors of the World oli teini-iässä jatkuvassa kuuntelussa. Tunnustan tämän samalla tavalla kuin kasvissyöjä ilmoittaa joskus syöneensä pekonihampurilaisen: hieman häpeissään, mutta kuitenkin myöntäen, että aiemmin sitä oli toinen ihminen. Olen mielestäni tehnyt kantani selväksi tästä epämetallin arkkivihollisesta, mutta näin tiivistyksenä ilmoitettakoon, että Manowarin typerällä uhoamisella on tarkoituksensa ja paikkansa, mutta se ei silti tee yhtyeestä erityisen hyvää, vaan pelkästään lapsellisen, oli musiikki mitä vain. Joten sivuutetaan kaikki lyriikka-aspektit tällä kertaa täysin, sillä se, jos mikä, on tullut jauhettua puhki aiemmissa Manowar-teksteissäni, ja keskitytään musiikkiin, koska siitä onkin paljon sanottavaa.

Kun Warriors of the World onnistuu, se todella onnistuu: olen edelleen sitä mieltä, että A Call to Arms, Hand of Doom, House of Death ja Fight Until We Die ovat yhtyeen parhaiden sävellysten joukossa, siellä The Dawn of Battlen, Hail and Killin ja kumppanien keskuudessa. Juuri em. kaltaisten kappaleiden kanssa Joey DeMaio ja kumppanit ovat ehdottomasti parhaillaan: tarttuvia, yksinkertaisia ja voimakkaita voimaheviveisuja. Kyllä, näitä lisää, kiitos.

Mutta kun ei. Yllä listattujen lisäksi Warriors of the Worldilta löytyy yksi ei-balladi, nimikkoraita Warriors of the World (jonka komppia pilkkasimme teineinä: TUM. (pitkä tauko) TAH. (pitkä tauko) TUM. (pitkä tauko) jne.; vaikka eihän se nyt niin kovin hidas rykäisy ole, todellisuudessa). Avausraita A Call to Armsia seuraa ihan kelvollinen, joskin tuokin mieleen väärällä tavalla järjen antikristuksen, Mel Gibsonin, elokuvan Braveheart, balladi The Fight for Freedom. Sitä seuraa balladi Nessun Dorma (joka on, btw, koveri), minkä jälkeen tarjoillaan alle minuutin mittainen välisoitto Valhalla, mitä seuraa balladi Swords in the Wind, minkä jälkeen levy jatkuu kantriballadikoverilla (!) An American Trilogy, jonka jälkeen, ennen oikeita hevibiisejä, on vielä ylipitkä instrumentaali The March. En voi olla ainoa, joka pitää tätä levyn pilaavana ominaisuutena: kymmenstä biisistä tasan puolet on joko instrumentaaleja, kovereita tai balladeja.

Koska en jaksa enää kunnioittaa Joey DeMaioa (mies vaikuttaa, kaiken lukemani ja kuulemani jälkeen, suunnilleen yhtä pahalta mulkulta kuin Josef Fritzl), sanon, että Warriors of the World on Manowarin, eli DeMaion, epämetallilevy. 2000-luvun alussa DeMaio näyttää hypänneen musiikillisen haikalansa yli koveroimalla klassista musiikkia ja kantria - okei, molemmat voisivat olla hyviäkin versiointeja, mutta kun basisti joka haluaisi olla kitaristi jaksaa paukuttaa vuosi(kymmen) toisensa jälkeen sitä kuinka Manowar pysyy aitona, Manowar on niin makuliinia ja metallia, että ilman sitä kaikki muuttuu muoviksi ja muiksi epämetalliaineksiksi, ja tässä sitä ollaan, koveroimassa Nashville-kantria. Näinkö epämetallia vastaan taistelemalla, syleilemällä sitä ja täyttämällä puolet muutein oikein kelpo levystä juurikin Sillä Itsellään? Ehkä juuri tämän takia Manowar onkin viime vuodet käyttänyt aikansa tekemällä erilaisia fanipalveluksia, äänittämällä saman kappaleen kuudellatoista kielellä tekemättä kuitenkaan biisistä yhtään sen parempaa - mitä vain, kunhan Magic Circlelle virtaa fanien kukkaroista rahaa. Vaikka Dio-tribuuttia vain muutamaa viikkoa Dion kuoleman jälkeen.

Fuck Joey DeMaio! Hail Money and Kill Metal!

P.S. Meni aika kriittiseksi. Pahoittelen, jos joku otti tästä itseensä. Vituttaa vain koko jätkä, ihan huolella.