Ennen kuin menen repimään levyn merkityksen, osoittamaan sen turhuuden, sanottakoon muutama totuuden sana: Abigail II ei ole heikko levy, ei edes King Diamondin omalla mittarilla. Se ei ole yhtä käsittämätömän kova kuin Abigail (kukaan tuskin sitä edes odotti) tai edes yhtä hyvä kuin "välikauden" paremmat levyt House of God tai The Graveyard, mutta toisaalta se on Voodoota ja ehdottomasti The Spider's Lullabyeta parempi. Joukossa on joitakin erinomaisia kappaleita, joista likipitäen mistä tahansa jonkin toisen hypoteettisen bändin jäsenet olisivat valmiita myymään äitejänsä - erityisesti loppupuolelta löytyvät Spirits ja King Diamondin uran onnistuneimpia yksittäisiä veisuja, The Wheelchair, sekä alkupuolelta The Storm (ei ollenkaan pöllömpi aloitus levylle) toimivat loistavasti. Mutta alun ja lopun väliin jää kourallinen turhia, sävellyksellisesti tympeitä kappaleita - suoranaisia fillereitä ajoittain. Mutta, kuten sanottua, heikommat King Diamond -veisut ovat silti kilometrikaupalla melkein kaiken muun musiikin tuolla puolen, joten kritiikki kohdistuu vain suhteessa kaikkeen muuhun King Diamondin materiaaliin; ja edes vertailussa muuhun King Diamondin tuottamaan musiikkiin, kritiikki on varsin lempeää.
Tarinan kanssa en voi olla, kuitenkaan, yhtä armollinen. Voin rehellisesti myöntää, että olen todella yrittänyt pitää Abigail II:n tarinasta ja tyytymättömyyteni sitä kohtaan ei kumpua mahdottomista ennakko-odotuksista. Olen yksinkertaisesti pettynyt suunnasta, johon Kinkku Abigailin tarinan vei. Materiaalia olisi ollut hyvinkin toisenlaiseen, paljon yllättävämpään ja silti uskottavampaan lähestymistapaan. Pitkään en suoranaisesti inhonnut tarinaa - kuten en vieläkään, sillä eräät yksittäiset kohtaukset ovat erittäin onnistuneita - mutta tätä blogitekstiä varten päätin todella perehtyä siihen ja mitä löysin (tai en löytänyt, tarkemmin)...
Abigail II alkaa, kuten Abigail alkoi, O'Brianin monologilla, ja ensimmäiset säkeet ovat hyviä, siitä ei käy kieltäminen.
"I, O'Brian, of the Black Horseman, forbid this sacrilege,
You all know that this demon child has Abigail's spirit inside
But what you don't know is
That she is the reincarnation of my stillborn half-sister"
Mitä! Mistä tämä tuli! Miksi? Okei, no, jatketaan...
"Her spirit is not evil nor is it good
All it want is to make things right again
So spare this life, through which revenge can be mine
And Abigail can find her final peace
I, O'Brian, have spoken
Let it be done."
Siis what. Mitä, tai ketä, O'Brian haluaa kostaa? Miksi? Haluaako hän kostaa demoneille, jotka ovat vanginneet Abigailin hengen ruumiiseen? Haluaako hän kostaa vuoden 1777 tapahtumat alkuperäiselle kreivil La Feylle? Kuinka? Miten Abigailin säästäminen vuonna 1845 auttaa kostamisessa kartanon aiemmille isännälle, joka on jo kuollut? Vai haluaako hän kostaa Jonathanille, jota hän, O'Brian, yritti estää menemästä kartanoon alunperinkin? Miksi - koska tämä ei totellut?
Huokaus. Intro, ja jo olen sekaisin, tyytymätön. Kun varsinainen tarina alkaa, Abigail on juuri täyttänyt 18 vuotta (sikäli kun otan tolkkua mistään) ja hän haahuilee myrskyssä O'Brianin kappelista. Tietenkin hän eksyy kartanolle, jossa Jonathan, vanha ja katkera mies pyörätuolissa, luulee Abigailia Miriamiksi (koska nämä näyttävät samalta ja taitavat olla saman ikäisiäkin, sillä Miriam oli 18 ensimmäisen levyn aikoihin), ja vanha likainen mies tahtoo siittää perillisen itselleen. Kellarissa on sarkofagi, joka pitää sisällään Abigailin "henkikaksosta" (mitä vittua onkaan), Pikkuista (Little One). Löytäessään Pikkuisen, Abigail surmaa palvelijan ja kehittelee "suuren suunnitelmansa" Jonathanin surmaamiseksi: hän särkee lasia sokerin sekaan ja tarjoilee sitä ruuan yhteydessä isälleen/raiskaajalleen. Jonathan kuolee, talo palaa ja Pikkuinen jää yksin, etsimään äitiään, joka hän (levyn viimeisten sanojen mukaan) on itse.
What. The. Shit. In. My. Ears.
Puretaan ongelmat osiin ja käsitellään yksi kerrallaan. Siten tässä touhussa on edes joku tolkku.
1. Mikä Pikkuinen? Mistä koko idea on tullut ja miksi se on tarpeellinen? Ymmärrän kyllä, että uuden tuominen jatko-osaan on hyvä ja tarpeellinen ratkaisu, mutta koko "henkikaksoset"-hässäkkä ei toimi, ei alkuunkaan, etenkään kun otetaan huomioon Pikkuisen jatkuva äidin etsintä. Hän etsii Miriamia, tietenkin, joten onko Pikkuinen todella lapsi, josta ensimmäinen levy käsitteli? Jos näin, kuka tämän tarinan Abigail on? Jos ei, onko Pikkuinen todellisuudessa Miriam - mutta miksi Miriam olisi muuttunut lapsikummitukseksi? Minusta tarina olisi ollut kiinnostavampi ilman koko Pikkuista - jos se todella olisi keskittynyt (nimensä mukaisesti) kostoon, joka olisi turhan nulikan mukaan ymppäämisen sijaan voitu kehittää loppuun.
2. Miksi Abigail haluaa kostaa Jonathanille? Raiskauksen (jonka jälkeinen itku on muuten levyn karmivin/koskettavin/paras kohta) kostamisen ymmärrän, mutta se ei vaikuta olevan todellinen motiivi, vaan pikemminkin jonkin suuren universaalin epäreiluuden oikaiseminen. Mikä se on? Demonit, jotka ovat vallanneet Abigailin? Eikö Jonathan, kaikista tarinan hahmoista, ole juurikin uhri, pikemminkin kuin syyllinen? Okei, se insestinen raiskaus on varsin dick move (to put it mildly), mutta koko riivaus-tsydeemiin hän vaikuttaa varsin viattomalta.
3-100. Miksi sarkofagia säilytetään kellarissa? Miksi palvelija Brandon Henry suhtautuu Pikkuisen läsnäoloon niin tyynesti ("ai, tarkoitko meidän aavetta?")? Mitä toistuvat maininnat hiuksista merkitsevät? Miksi Henry oli surmattava? Mitä toistuvat viittaukset muihin King Diamond -tarinoihin (riipus Pikkuisen kaulassa on hyvin samankaltainen kuin Noidansilmä "The Eye"lla; Lucyn maininta; introssa O'Brian toistaa päähahmon kuolemantuomion sanat "let it be done" Conspiracylta; veri Jonathanin suussa tuo mieleen teen "THEM"issä...) merkitsevät? Miksi käyttää ääninäyttelijöitä?
Jne, jne, jne...
Sotku. Sekasotku. Liikaa kysymyksiä, liian vähän koherenssia. Tuntuu kuin King olisi yrittänyt ympätä kaiken mahdollisen edes hitusen idearahtusen mukaan levylle sen suuremmin kokonaisuudesta välittämättä. Toki, viisitoista vuotta alkuperäisen jälkeen tehty jatko-osa usein kärsii kanonin raiskauksesta, mutta ehkä juuri siinä on pointtini: Abigail II olisi parempi levy, jos se ei olisi jatko-osa, vaan tarina olisi ihan oma tarinansa, jos se olisi kertonut jostakin aivan muusta, ihan vain jostain kostoretkestä. Jostain muusta. Se ei tuo mitään selventävää lisää Abigailin tarinaan, se ei tuo uusia merkittäviä näkökulmia ensimmäiseen levyyn eikä se toimi omana kokonaisuutenaan. Onneksi seuraavana vuonna julkaistiin levy, joka ei ollut trilogian päätösosa (mitä se edes voisi pitää sisällään, Pikkuisen hortoiluja metsässä?), vaan ihan oma tarinansa.
Mutta siitä sitten lisää myöhemmin.
P.S. Pahoittelen sanaripulia. Oli paljon sanottavaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti