W.A.S.P. - Dying for the World (2002)

Syyskuun yhdestoista päivä anno domini MMI lentokoneet törmäsivät World Trade Center -nimisiin pilvenpiirtäjiin Manhattanin sydämessä. Koko maailma näki kuinka tornit tulivat alas, kylväen mukanaan kuolemaa, tuhoa ja kadut tukehduttavaa pölyä. Sitä ennen tv-kamerat olivat tallentaneet ja lähettäneet livenä pää edellä alas syöksyviä ihmisiä, jotka mieluummin iskeytyivät katuun omine ehtoineen kuin paloivat liekki-infernossa taivaan rajalla. Pian Yhdysvaltojen presidentti, George Bush Tyhmempi, piti puhetta romukeon päällä - keon, joka oli ollut maailman talouskeskus, varsin kirjaimellisesti.

Miksi kerron tämän? Koska arvokonservatiivien ja järkevienkin ihmisten toimesta Yhdysvalloissa (ja, voivotellen sanon, muuallakin maailmassa), massat kerääntyivät lippujen luo oikeutetusti tihrustamaan vainajille ja ei-oikeutetusti vannomaan ristiretkeä ääri-islamisteille. Näiden joukossa oli uskoon pamahtanut Blackie Lawless, W.A.S.P.in nokkamies ja primus motor. Herra kirjoitti jo 11.9.2001 kappaleen, joka päätyi lopulta levyllekin, ja kappaleennimi ei ole aivan niin suora lipunheilutus kuin Iced Earthin vastaava veisu, mutta paljon se ei jää; loput sävellykset kiekolla ovat, pääasiassa ainakin, Lawlessin sanojen mukaan "biisejä, joiden tahdissa Meidän Pojat voivat ampua vääräuskoisia" ja joukko muita rasistisia kommentteja (jopa niinkin, että hän suoraan sanoo poliittisen korrektiuden lentäneen ikkunasta kun koneet osuivat kaksoistorneihin).

On sääli, että naurettava patrioottinen paatos on läpensä mädättänyt Dying for the Worldin, koska puhtaasti musiikillisilta ansioiltaan kyseessä saattaa olla The Crimson Idolin jälkeen paras kuulemani W.A.S.P.-levytys. Shadow Man, My Wicked Heart, Hell for Eternity... timanttista, suoraviivaista heavy metalia parhaalla tavalla kasarisävytteisesti. Lawlessin ääni sirkkelöi vielä juuri kuten pitääkin ja soitto rullaa hyvin. Jopa paatoksessaan pahamaineinen Hallowed Ground toimii, ja onkin levyn kohokohtia... kunhan sen pakollisen "meiän maa on parempi kuin teiän maa" -alavireen sivuuttaa.

Jos W.A.S.P.in tuotanto on tuttua, niin on myös Dying for the World, ja ollakseen niinkin myöhäistä tuotantoa kuin liki kaksivuosikymmentä esikoisen jälkeen ja tasan kymmenen vuotta kiistattoman laadullisen zeniitin jälkeen, se on jopa todella hyvä. Tuttu ja turvallinen, toki; konservatiivinen ja raivostuttavan patrioottinen/jingoistinen, valitettavasti. Jos lyriikoiden ei-niin-hienovaraisen taustan voi sivuuttaa (mihin itse en pystynyt kuin ajoittain), Dying for the World tarjoilee kelvollista kuultavaa, jota pyörittelee vaikkapa kävelylenkin tai kaljoittelun taustalla.