Tärkeät faktat: kyllä, Damnation
and a Day on aivan käsittämättömän pitkä levy, ja siltä voisi leikata
pahimpia fillereitä pois (kaikki levyt, joilla on neljä introa ja outro, ovat
Occamin partaveitsen tarpeessa). Seitsemäntoista kappaletta, jos kaikki
ylimääräiset väli-, alku- ja loppusoitot lasketaan mukaan, on yksinkertaisesti
liikaa. Mutta, ristiriidankin uhalla, sanon, että ne toimivat levyn
kontekstissa, tai ainakin ovat tarpeellisia. Damnation and a Day kertoo tarinan, varsin pitkän, rönsyilevän ja
lukuisten viittausten ja vaikean sanastonsa ansiosta haastavan tarinan, mutta
tarinan kuitenkin: sikäli olen mitään käsittänyt, tarina kertoo Luciferista,
eräänlaisen Raamatun luomiskertomuksen kääntöpuolen – Miltonia ja
apokryfikirjoja yhdistellen ja vapaasti assosioiden (miksi, esimerkiksi, mukana
on viittauksia Edgar Allen Poen runoihin?). Vaikean tarinan ei saa antaa
häiritä liiaksi – vaikka tokihan siihen paneutuminen auttaa levyn arvostamista
– sillä minulle Damnation and a Day
on aina kukoistanut musiikissaan.
Sinänsä yllättävää, mutta seitsemästätoista kappaleesta en
löydä kuin yhden tai kaksi filleriä, vaikka introt ja outrot lasketaan mukaan.
Koska introt rytmittävät levyä, luovat tunnelmaa näytelmästä väliaikoineen ja
saavat kokonaisuuden tuntumaan isommalta ja toisaalta helpommin käsitettävältä,
ne ovat kaikessa juustoisuudessaan (”there was war in Heaven…” kuinka
ihastuttavaa B-luokan fantasialeffan dramatiikkaa!) erinomaisia lisiä. Ne ”varsinaiset” biisit ovat
kuitenkin todellisia levyn tähtiä: The
Promise of Fever, Better to Reign in Hell, Mannequin, Babylon A.D. (So Glad for
the Madness), Thank God for the Suffering… timanttia settiä alusta loppuun.
Sävellyksissä on suuruutta tarinan tarpeisiin, monimutkaisuutta
kymmeniin (jopa satoihin) kuunteluihin ja tarttuvuutta välittömään
koukutukseen; ne ovat raskaita, mutta melodisia – asia, mitä yllättävän harva
yhtye tai levy onnistuu saavuttamaan. Kun kaikki kuorrutetaan Dani Filthin
moneen taipuvalla ja päräyttävän komealla tulkinnalla, eihän tästä oikein
mihinkään muuhun johtopäätökseen voi tulla kuin että saatanallisen (pun
intended) hyvä levy on kyseessä.
Juuri tässä on Cradle of Filthin viehätys, minulle:
tarttuvuus rankkuudessa, tunnelma runnoessa. Mikään yhtyeen muista tuotoksista,
edes aiemmin hehkuttamani Cruelty and
the Beast tai muiden ylistämä Midian
eivät ole yhtä tarkasti mieltymysteni origossa… tai orgiassa (ha-ha).
Huomaan palaavani Damnation and a Day’n
luo vuosi toisensa jälkeen, aina valmiina kuuntelemaan koko kiekon tai
vähintäänkin selkeimmät kohokohdat uudelleen, aina valmiina soittamaan
ilmablastbeatia (yes, it’s a thing!) The
Promise of Feverin myötä. Tahtoisin sanoa, että levy olisi suosikkini
yhtyeen diskografiassa, vaikka en olisikaan nostalginen kiekkoa kohtaan, mutta
en voi olla varma – tietenkin olisi houkuttelevaa kehua lättyä sen omien
ansioiden mukaisesti, absoluuttisilla saavutuksilla, mutta, kuten olen tuonut
esiin monta kertaa blogin aikana, mielestäni absoluuttisia saavutuksia ei
musiikissa ole. Minulle musiikki on tunnetta, emotionaalisia yllykkeitä joihin
kuulija vastaa tai ei. Kaikki levyt,
jotka synnyttävän jonkin vastauksen kuulijassa, ovat onnistuneet tehtävässään –
ja, minulle, Damnation and a Day on
tarjonnut pitkään, toistuvia kertoja eri elämänvaiheissani, vahvan
emotionaalisen yllykkeen, johon olen reagoinut samansuuntaisella joskin
erilaisella tavalla. Sen enempää en levyltä – miltään levyltä – uskalla toivoa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti