Slayer - God Hates Us All (2001)

Tiedän, että en ole osoittanut suurinta ymmärrystä Slayeria kohtaan tämän blogin aikana, vaikka pidänkin kahdesta levystä varsin paljon. Slayer on parhaillaan kun Kerry King ja Jeff Hanneman tajuavat (tai tajusivat, RIP Hanneman) rauhoittaa turpaanvetoa melodisimmilla "tunnelmapaloilla", a'la Season in the Abyss - kun levyllä on enemmän kui yksi ulottuvuus, ääripäät, vaikka ne olisivat kuinka lähellä toisiaan, tuntuvat olevan kauempana toisistaan ja täten musiikki pysyy kiinnostavana. God Hates Us All ei ole tälläinen levy: siinä on vain yksi ulottuvuus, samanlaisia kappaleita, jotka toimivat toisinaan paremmin kuin toisinaan.
Aloitusraita Disciple on levyn parempaa puoliskoa. God Sent Death ei ole hassumpi, myöskään. Sitten mennäänkin alamäkeen, eikä ylös kavuta kurkistelemaan kuin silmäyksen ajaksi; ja pohjalla köllötellessä on aikaa vaikka kuinka, sillä God Hates Us Allilla on kolmetoista kappaletta paitsi jos ostit special editionin, niin silloin niitä on viisitoista. Aina enemmän ei ole enemmän, muusikot, sillä harvapa jaksaa kolmeatoista tuttua ja metallisydämmelle turvallistakin Slayer-veisua kuunnella antaumuksella putkeen, kun laatu on tämä.

Kappalemateriaalin lisäksi yksiuloitteista on Tom Arayan ulosanti. Aiemmin, eli -80- ja -90-lukujen taitteessa, hänen ääntelynsä oli riittävää, ei erikoista, mutta siedettävää - hän ainakin osasi käyttää ääntään. Vuodet ovat vierineet ja Araya vuosimallai 2001 on ärsyttävä mölisijä. Hänen äänensä - onko se laulua? onko se huutoa? ei, se on paskaa! - kaipaa syvyyttä, vaihtelua ja (kuten musiikkikin) kohtia, joissa ei mennä päätä pahkaa kohti lähintä puunrunkoa. Erityisesti New Faith määytään (määkyä, niinkuin lampaat, you know?) läpi täysin sietämättömällä tavalla; vastaavasti Cast Downin alussa hän hieman rauhoittaa, kunnes palaa taas samaan tympeään vauhkoamiseensa ("no-one hears you..." - kunpa, kunpa).

God Hates Us All sai osansa sensuurista, mutta ei valitettavasti levy-yhtiön taholta. Levyllä on teinimäisellä tavalla "rankka" kansi, jossa Raamatun kanteen on tuherrettu Slayerin logo, päälle on heitetty verta ja tusina naulaa on isketty kannesta läpi. Kansi-idea tulee ilmeisesti levyn lyriikoista "I keep the Bible in the pool of blood so it's lies can't affect me" - rankkaa, eikö? Teinimäinen angsti ja kiukku kuvaavat levyä hyvin, samoin lapselliset lyriikat joita kaikki minkäänmuotoisen järjen omaavat yksilöt eivät kykene ottamaan tosissaan, joten miksi kansi, joka kuvastaa koko levyä näinkin osuvasti, on pitänyt sensuroida? Koska Yhdysvallat, Bible Belt ja niin edelleen. Sensuroitu kansi sisältää neljä ristiä, kukin osoittamassa eri ilmansuuntaan - ainakin, jos mitään, se ei ole yhtä absoluuttisen typerä kansi kuin alkuperäinen, joskaan ei myöskään hieno.

Tiedättekö minä päivänä God Hates Us All julkaistiin? Kyllä, syyskuun yhdestoista 2001 anno domini. Sattuneesta syystä levy kohtasi Jenkkilän ihmemaassa hieman kritiikkiä ja eräät levykaupat vetivät levyn myynnistä toviksi. Vähättelemättä 9/11:n traagisuutta levyjen poisvetäminen myynnistä ja monien kappaleiden radiosoittokielto (kuten What a Wonderful World) ovat ylilyöntejä... toisin kuin kahden valtion valloittaminen horjuvalla perustelulla. Mutta alle neljätuhatta ihmistä kuoli New Yorkissa, kyllähän se antaa oikeuden vallatessa surmata suoraan tai välillisesti kymmeniä-, jopa satojatuhansia ihmisiä, terroristeja tai ei.

Menin ohi aiheesta. Mutta aiheesta on varsin vähän sanottavaa, sillä God Hates Us All on tympeä levy, tylsä ja kuuntelua kestämätön.