Asenteeni pysyi pitkään mukanani, ja karistin sen vasta aikuisiällä, jolloin lopulta hankin Mesmerize/Hypnotize -levykaksikon sekä sen alkuperäisen "hittilevyn", käsiteltävän Toxicityn. Mielipiteeni ei ole täysin kääntynyt päälaelleen, mutta pidän silti näistä kolmesta levystä, joskaan ne eivät edusta minulle nerokkainta koskaan tehtyä musiikkia, kuten eräissä yhteyksissä olen kuullut sanottavan.
Jos jotain, Toxicity edustaa minulle happotrippiä, yliaktiivista kiusanhenkeä ja suoraa hulluutta. Mitään tavallisia ratkaisuja levyltä ei pidä odottaa - vain kaksi kappaletta on mielestäni jossakin määrin "hittihakuisia", sillä niissä on selkeät koukut, joiden varaan kyseiset kappaleet rakentuvat, ja rakenteet, jotka eivät yhdistä kaikkea mitä LSD-päissä nähdyssä unessa on koettu. Levyn suurin hitti, Chop Suey! on toinen näistä, kuten olettaa saattaa; vaikka siinäkin on omia erikoisuuksiaan, se on kuitenkin jotakuin käsitettävissä oleva veisu. Levyn päättävä Aerials taitaa olla yhtyeensä paras kappale, koska minulle se kuulostaa dramaattiselta ja hyvin rakenneltulta sävellykseltä, joka hengittää jotakuin ymmärrettävällä tavalla, mitä ei todellakaan voi sanoa esimerksiksi Jet Pilotista tai Deer Dancesta. Minulle SoaD on aina ollut arvuuttelua siitä, mihin kappaleen ei uskoisi menevän, mutta minne se luultavasti menee. Chop Suey!ta seuraa, näin esimerkiksi, joka on nimensä mukaisesti erittäin pomppuisa Bounce, jossa luodaan mahdollisimman paljon mahdollisiman ilmiselviä innuendoja pogokepistä.
Mutta kun homma toimii. Toxicity ei ole helppo levy kuunnella, mutta jos sen järjettömyydelle antautuu, sen poukkoilevaa tajunnanvirtaa on mahdollista seurata ja jopa pitää. Paketin sitoo yhteen vahva melodiataju, jota Serj Tankianin omalaatuinen ääni kuljettaa, ja aina kun homma meinaa hajota tyystin käsiin, päälle vyöryy koukku, joka pitää kuulijan arvailemassa vielä hetken lisää. Chop Suey! on tästä erinomainen esimerkki: säkeistöt mennään ties missä tahtilajissa, blastbeatin tahdittamana, mutta kertosäkeet ovat mitä melodisimpia, ja kappaleen kruununa on C-osa, joka nivoo täysin erilliset osiot yhteen. Levy ei ole nerokas palanen täydellisyyttä, mutta se on hyvä, virkistävä tauko tavanomaisesta.
Jos sinulla, armas Lukija, on tapana kuunnella konventioihin taipuvaa kolmen soinnun rokkia, Toxicity ei luultavasti ole sinun levysi. Se kannattaa kuunnella kerran tai kaksi, jotta tietää mistä puhutaan ja miksi puhutaan, ja, kukaties, innostut. Moni innostui, joten se kannattaa ottaa huomioon, kun arvuuttelet tutustuako vaiko ei. Jos vielä tarvitset syyn, SoaD on nykypopulaarikulttuurin merkkipaalu, jonka tunteminen kuuluu 2000-luvun yleissivistykseen.
Toistaalta, kukapa ei olisi SoaDia joskus radiosta kuullut, edes kammottavaa Lonely Dayta?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti