Behemoth - Zos Kia Cultus (Here and Beyond) (2002)

Behemothin tyylillinen kehitys Satanicasta eteenpäin on todella kiinnostava: yhtye aloitti alunperin (siis ennen em. kiekkoa) puhtaasti black metalissa, mutta Satanican myötä soundiin tuotiin selvemmin death metallisempaa sointia, vaikka perusvire pysyi black metalissa; Thelema.6 hilasi soundia pikkuisen lähemmäs deathia, mutta edelleen pohja oli blackissa; Zos Kia Cultus on kolmas levy tyylimuutoksen jälkeen ja se on ensimmäinen Behemoth-kiekko joka on selvästi pohjaltaan deathia, joskin vahvoilla black-elementeillä. Yhtye jatkoi death metalinsa jalostamista, vähitellen riisuen enemmän ja enemmän blackia, mutta siitä koskaan täysin luopumatta.

Levynä Zos Kia Cultus on hyvä, mutta se ei ole yhtä kiinnostava kuin Thelema.6 tai Satanica, sillä sitä kuunnellessa en yritä alitajuisesti tai tietoisesti lokeroida kiekkoa jompaan kumpaan kategoriaan, ikuisesti epäonnistuen - Zos Kia Cultus kuulostaa korvaani selvästi death metalilta, aina avausraita Horns ov Baphometista alkaen. Se on hyvää death metalia, ei siitä mitään - kenties parasta, mitä tämän blogin tiimoilta olen kuunnellut. Eikun unohda; ei ole Deiciden voittanutta.. vielä. Historia elää myös Zos Kia Cultusilla, mutta lähinnä sanoituksissa ja kuvituksissa, ei itse musiikissa, mikä on sekä hyvä että huono asia, kuten tuli sanottuakin jo.

Zos Kia Cultus oli minulle aikoinaan ensimmäinen levymittainen tutustuminen Behemothin tuotantoon, ja olin vähällä olla hankkimatta sitä, koska minua oli tietyssä mielessä peloteltu. Olin lukenut joukon arvosteluja, joissa puhuttiin siitä kuinka äärimmäistä Behemoth, ja nimenomaan Zos Kia Cultus, oli, ja varoiteltiin Nilen fanienkin kulttuurishokkia. Siinä vaiheessa kuuntelin jo Nileä, mutta silti epäröin, koska (anti?)mainospuheet olivat melkoisia. Kun lopulta rohkaistuin ja hankin kiekon, se ei ollut läheskään niin paha kuin pelkäsin/odotin, vaan ihan oikeasti lähestyttävissä olevaa modernia death metalia, jossa on jopa aika-ajoin koukkuja.

Minulle Behemoth on parhaimmillaan rokkaavimmillaan, eeppisimmillään ja hitaimmillaan, joten suosikkiveisukseni on muodostunut No Sympathy for Fools. Samanlaista raskasta, hitaasti rouhivaa palasta neroutta - a'la myöhemmän tuotannon helmet Ov Fire and Void ja At the Left Hand ov God - ei ole, joten onnistuneimpia yksittäisiä kappaleita ei levyllä ole, vaikka yleisilme onkin vahva.

Kaikesta huolimatta Zos Kia Cultus on välityö, ainakin omissa kirjoissani: siinä yhtye ei ole vielä hionut death metal -soundiaan täydellisyyteen eikä toisaalta enää soita armotonta, toisinaan tunnelmoivaakin blackia, johon varhaisempi tuotanto kulminoitui. Myöhemmin death metal rouhii paremmin, aiemmin black riipii paremmin, vaikka silkkaa paskaa ei Nergal kumppaneineen ole kertaakaan tehnyt.

P.S. Olen saattanut aiemminkin mainita, mutta eikö tuo "of"-sanan kirjoittaminen "ov" ole aikas väsynyt gimmick? Nergalin tuntien sillä suuri symbolinen arvo, jolla ylistetään Saatanaa ja vihataan Jahwea, mutta mielestäni se tuntuu vain halvalta, mitättömältä yritykseltä vaikuttaa persoonallisemmalta kuin oikeasti onkaan. Mitä jos joskus annettaisiin sen musiikin puhua puolestaan, eikä suotta kikkailtaisi, jookosta?