Six Feet Under - True Carnage (2001)

Chris Barnesin ja Allen Westin sivuprojektina, mutta pian Barnesin päätoimiseksi poppooksi muuttunut Six Feet Under saavutti yleisesti ottaen laadullisen ja kaupallisen huippunsa edellisen vuosituhannen lopulla, Maxium Violence -kiekon myötä. Sen jälkeen yhtye on about vuoroin tehnyt oman mediaanitasonsa alle ja ylle osuvaa materiaalia. Tästä voidaan toki olla montaa mieltä, mutta minulle True Carnage on edeltänyttä Maxium Violencea ja seurannutta Bringer of Bloodia (tästä en ole aivan varma, en ole kuunnellut Bringer of Bloodia toviin, mutta muistikuvani on tämä) heikompi. Tosin on sanottava, että se rokkaava örinä, mikä minulle ainakin on Six Feet Underin "omin" soundi, muodostui vasta epätasalaatuisten tuotosten aikakaudella huippuunsa... niin hyvässä kuin pahassa, kuten monet ovat halunneet osoittaa.

Suurimmat syyt ovat tuhnuiset soundit, Barnesin liki täydellinen välipitämättömyys sanoituksistaan ja ulosannistaan sekä kappalemateriaali alle yhtyeen omien standardienkin. Käsittelen seuraavissa kappaleissa jokaista ongelmaa kuin mikäkin toimittaja.

Barnesin sanoitukset olivat Cannibal Corpse -aikoina puhtaasti graafisia yksityiskohtia kertaavia litanioita, mutta Six Feet Underin myötä neitsyitten sukuelinten kautta revityt sisuskalut vaihtuivat "sisäsiistimpiin" ja samalla täysin munattomiin kauhu- ja väkivaltakuvaston irvikuvamaiseen kierrätykseen. Esimerkkinä True Carnagelta otettakoon vaikkapa kappaleet The Day the Dead Walked (Rising from the grave / Writhing in pain / I want to eat your brain / We're rising from the grave) ja tympeydessään häikäisevä Snakes, jonka kertosäe on vain ja ainoastaan em. sanan hokemista. Okei, uskotaan vähemmälläkin, käärmeitä, käärmeitä kaikkialla, lentokoneissakin. Kun nämä lyriikat vielä tulkitaan Barnesin uran huonoimmilla ja epäselvimmillä örinöillä (mitä helvettiä tuo rastapeikko yrittää sanoa Waiting for Decay'ssa, en tiedä), levy epäonnistuu täysin rinnoin vokaaliosastolla.

Soundien puolesta ei ole kovin paljon sanottavaa: kitarat ovat tuhnuiset, miksauskin on päin honkia (rummut hukuttavat kitarat) ja kaikkinensa levy kuulostaa suuren lafkan julkaiseman suuren bändin tällä vuosituhannella ilmestyneen levyn sijasta demotason räpellykseltä. Vielä melko huonolta demolta.

Kappalemateriaalia vaivaa sama aneemisuus kuin sanoituksiakin: ei vain millään meinaa lähteä toimimaan. Yhdentekeviä kappaleita, joita on yhdestätoista ainakin seitsemän, kenties niinkin paljon kuin yhdeksän, yritetään maustaa gimmickeillä, irrallisilla kikoilla, erityisesti vierailevilla solisteilla. Vaikka kuinka käytettäisiin mitäkin hienoa kikkaa sumentamaan faktaa, että kappalemateriaali on heikkoa, laiskasti sävellettyä ja päin persettä tuotettua, tottunut kuulija huomaa kyllä hämäysyrityksen epätoivoisuuden. Siitä huolimatta räppäri Ice-T:n fiittaama One Bullet Left taitaa olla levyn paras biisi, juurikin Ice-T:n intensiivisen tulkinnan ansiosta. Crisis'in Karyn Crisis vierailee Sick & Twistedissä, jälleen gimmickin kaltaisena mausteena, jonka on tarkoitus hämätä, että biisi on paska - kyllä, kyllä, Crisis hoitaa hommansa kunnialla, vaikka Barnesin aneeminen ilmaisu mädättää perustuksia.

True Carnagea on vaikea suositella kuin kovimmille Six Feet Under -faneille, jotka haluavat ehdottomasti omistaa kaiken, mitä Barnes kavereineen on saanut aikaan. Levyllä on muutama kelvollinen biisi sekä pitkä lista kelvottomia, mutta nippanappa puolituntisena sen pyöräyttää kyllä läpi, vaikka kokemuksesta ei nauttisikaan. Lyhyestä kestosta huolimatta päätösbiisi Necrosociety jää monesti kuulematta, koska ei vaan jaksa.