In Flames - Reroute to Remain (2002)

Kyllä, tämä on sellout, täydellinen, koko olemassaolon kyseenalaistava sellout. Oivaltavat melodiat, monitahoiset sävellykset, syvyyttä tuovat örinät - bah, suoria nu metalisia pomppuriffejä, pop-kertsejä puhtaalla laululla ja mitä on mahdollista kutsua vain orastavaksi meltacoreksi. Monesti kuulee valitettavan siitä, että Reroute to Remain tappoi In Flamesin, tuli täysin puskista ja lasautti kuulan kalloon, mutta väite on epätosi, sillä jo Claymanilla oli viitteitä tulevasta, vaikka lopullinen sellout tapahtuikin vasta Reroute to Remainin myötä. Mutta, ja tässä tulee näkökulmani koukku, tiedättekö mitä? Minusta Reroute to Remain ei ole ollenkaan pöllömpi kiekko.


Ei, se ei kuulosta samalta kuin The Jester Race tai edes Clayman, mutta jos sen ottaa sellaisena kuin se on, Reroute to Remain ei ole ollenkaan paskempi: sen sävellyksillä on pointti, suunta mihin ne ovat menossa, ja koukut ovat, kaikessa poppiudessaan, toimivia. Anders Fridén laulaa hyvin läpi levyn - ainakin jos vertaa myöhempiin levyihin - ja kappalemateriaali on riittävän monitahoista kestämään kuuntelua. Toki se on levynä liian pitkä ja joukossa on jokunen filleri, mutta kaikesta huolimatta Reroute to Remainia kuuntelee mielellään vielä kolmetoista vuotta (onko siitä jo niin pitkä aika...?) julkaisunsa jälkeen.

Tärkeä syy siihen, miksi pidän levystä edelleen, on se, että kun Reroute to Remain oli In Flamesin uusin levy, kuuntelin sitä paljon, yksin ja kaverieni kanssa. Nykyään, vanhempana ja viisaampana, siinä missä kyyninen aikuisminä saattaisi kuulla ontuvia riffejä ja väärällä tavalla kireää kärinää (kuten Triggerissä), teiniminä ei kuullut näitä asioita, vaan pystyi antautumaan musiikille vilpittömästi, toisinaan kritiikittömästikin. Kuulen levyn edelleen jossakin määrin teiniminän korvilla, ja erityisen vahvasti assosioin levyn erääseen Unkarin matkaan, jolla kuuntelin sitä varsin ahkerasti. Olen, jälleen kerran (ja blogin kannalta erityisesti tästä eteenpäin, koska monia tulevista levyistä kuuntelin teininä, kun ne olivat uusia) nostalgisesti jäävi arvioimaan levyä.

Kaikesta huolimatta sanoisin Reroute to Remainin kestävän kuuntelua yllättävän hyvin - ainakin pirusti paremmin kuin about mikään, mitä Fridén ja kumppanit ovat tehneet sittemmin. Mutta se ei vie sellouttia pois, millään muotoa, vaikka tekeekin sen jossakin määrin ymmärrettäväksi. Ei käy kieltäminen, että jos The Jester Racen ja Reroute to Remainin kuuntelee peräjälkeen, ei yhtyettä tunnista samaksi; jälkimmäisellä ei ole yksi vaan peräti kaksi balladia. Kaksi.

Hauska nostalgiahuuruinen tarina: kuuntelimme ensimmäisen tyttöystäväni kanssa radiota (ikää siis noin neljä- tai viisitoista), jossa oli meneillään kuulijatoivetunti. Joku toivoi In Flamesia, ja DJ (vittuillen?) soitti Dawn of a New Day'n. Ei hassumpi veisu, mutta vittu sentään, melodeathin parhaita bändejä taantuneena powerballadeihin.