A Night at the Opera on mainettaan parempi levy: toki sen soundimaailma on hieman täyteenahdetun tukkoinen ja jokunen fillerikin on mukaan ehtinyt, mutta vaikka levyllä heikot hetkensä onkin, ytimessä oleva kappalemateriaali on hyvää, suorastaan erinomaista. Koukkuja on enemmän Vantaanjoella ja Hansi Kürsch laulaa paremmin kuin kenties koskaan - kuunnelkaapa vaikka Under the Icen "I'm afraid to say but you won't play a part"-kohta ja miten hän sen vetää, puhumattakaan Age of False Innocencen korkeimmista nuoteista ja siitä ja siitä ja siitä ja...
Monesti kuulee parjattavan levyä juuri siitä, että kappalemateriaali ei riitä ja vaikka riittäisikin, se on tukehdutettu bassotomiin soundeihin ja ylipäiseen paisutteluun. No en tiedä Sinusta, mutta jos levyn nimessä on sana "ooppera", jonkinlainen suurieleisyys on kenties odotettavissa - ja kun mukaan liitetään ilmiselvä Queen-viittaus, stemmalaulut lienevät to do -listalla. Joo, eihän sitä fanilasit päässä pysty oikeuttamaan kahtasataa päällekäistä lauluraitaa pelkkää Hansia, mutta musiikki on hyvää, ja se on tärkeää.
Suoralta kädeltä neljä ensimmäistä veisua ovat timanttia. En aluksi lämmennyt avausraita Precious Jerusalemin konemaiselle soinnille, mutta vuosien saatossa se on kasvanut erinomaiseksi kipaleeksi. Battlefield oli alunperin se syy, miksi juuri A Night at the Operan ostin enkä esimerkiksi Somewhere Far Beyondin; Under the Ice ja Sadly Sings Destiny eivät ole ilmiselviä hittejä, mutta paljastavat sellaisia koukkuja, että vuosiakin myöhemmin huomaa löytävänsä uutta syvältä pintatason alta. The Maiden and the Minstrel Knight ja erityisesti Wait for an Answer ovat valitettevaa filleriä (vielä varsin pitkiä biisejä; Wait for an Answer on 6:30 pitkä), mitä reilusti yli tunnin mittainen levy ei kaipaisi, vaikka kuinka pitää väkisin saada mukaan balladi. The Soulforged (joka muuten kertoo Raistlinista, kaikkien fantasianörttien, larppaajien ja muiden ikineitsyiden suosikkihahmosta) petraa, mutta vasta Age of False Innocence räväyttää tiskiin sellaisen suorituksen erityisesti Hansin suunnalta, että bändi ei ole ilmeisesti koskaan edes kokeillut biisiä livenä (kuuntele korkea, vaivattoman oloisesti laulettu nuotti noin 1:25 kohdalla). Punishment Divine on levyn rankin kipale ja selvin "keikkabiisi", kohtuullisen maltillisilla orkestraatioilla.
Vihaan tuon tyylisiä biisi-biisiltä listauksia, koska siinä ei ole varsinaista argumenttiä, vaan lauseen/virkkeen mittaisia näkemyksiä yksittäisistä kappaleista. Miksi siis sorruin siihen? Koska kaiken sen kakan jälkeen, jota olen nähnyt/kuullut (et halua tietää mitä kaikkea olen elämässäni nähnyt...) suuntaan heitetyn, tahdoin pala palalta purkaa miksi levyn maine on mitä on. Okei, puolivälissä on turhaa semipaskaa, mutta kun A Night at the Opera onnistuu, se todella onnistuu. Case in point: And Then There Was Silence, jota parempaa tuskin kukaan on tehnyt ikinä. Mutta siinä missä häikäisevä päätösraita osoittautui Iced Earthin Burnt Offeringsin kohtaloksi, A Night at the Operan muu kappalemateriaali on riittävän vahvaa toimiakseen ilmankin And Then There Was Silencea.
Jatkanko levyn toimivien/toimimattomien elementtien erottelua, kontekstista irrottelua lisää? En, sillä kaikesta jättimäisyydestään ja muutamasta filleristä huolimatta A Night at the Opera on hyvä levy - ei Blind Guardianin paras, mutta ei kaukana kirkkaimmasta kärjestä myöskään. Kenties sen turmiona oli nähdä päivänvalo suorassa mestariteosjatkumossa alkaen Tales from the Twilight Worldistä ja Somewhere Far Beyondista, ja kenties osa fanikuntaa odotti jotakin aivan muuta (kenties uutta Imaginations from the Other Sidea, mene ja tiedä), mutta me, jotka kykenemme arvostamaan sitä, saamme nauttia oopperasta Blind Guardianin tapaan vielä vuosia. Anteeksi, nyt menen jälleen kuuntelemaan And Then There Was Silencen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti