Insomnium - In the Halls of Awaiting (2002)

Insomniumissa minua on aina kiinnostanut kaksi asiaa ylitse muiden: A) lyriikat, jotka ovat parhaillaan joitakin onnistuneimpia metallisanoituksia koskaan ja B) Niilo Seväsen monipuolinen örinä, joka tuo ilmettä jo itsessään varsin värikkäisiin sävellyksiin. Tokihan se musiikkikin on hyvä - ei sitä käy kieltäminen - mutta monesti kappaleet tuntuvat turhan saman kaavan ja elementin pyörittelyltä, samalta sävellykseltä hieman eri soinnuilla ja sovituksilla. Tämä on tietenkin karrikointi (ja uskon kaikkien tajuavan sen), mutta pointti, että Insomniumin kappaleet ovat liikaa samasta puusta veistettyjä, on mielestäni validi huomio.

In the Halls of Awaiting ei ole kuitenkaan "tyypillinen" Insomnium-kiekko, sillä mielestäni yhtye löysi oman tyylinsä kunnolla vasta kolmoslevy Above the Weeping Worldin myötä: tokihan esikoiskiekko Insomniumilta kuulostaa, ei pääse mihinkään, mutta silti ei kuitenkaan. Olen kuunnellut levyn viimepäivien aikana noin kymmenkunta kertaa, ja aina olen miettinyt miltä se tarkalleen kuulostaa ja jokaisella kerralla olen keksinyt uuden vertauksen; tällä hetkellä mielestäni paras on seuraavanlainen: "In the Halls of Awaiting kuulostaa kuin Amorphis yrittäisi veivata Insomniumia." Erityisesti Amorphis-fibaa tulee avausraita Ill-Starred Sonista, mutta myös siellä täällä muuallakin (esim. Medeian melodia n. 3min kohdalla, Dying Chantin alku...), aina kulman takaa kurkistellen.

En jaksa uskoa, että Amorphis-vaikutteet ovat millään muotoa sattumaa, koska mikäpä suomalainen death metalin melodisemmalla laidalla operoiva yhtye ei olisi Tales from the Thousand Lakesia kuunnellut? Ei tästä saisi - tai pidä - rokottaa, sinänsä, koska on Tales from the Thousand Lakes niin A) kova ja B) itseoikeutetusti vaikutusvaltainen. Jopa Seväsen örinä tuo mieleen Tomi Koivusaaren mannermaisen tulkinnan.

Mutta se siitä vertailusta ja Amorphis'in perään huokailusta, koska In the Halls of Awaitingistakin on sanottavaa. Pääasiassa hyvää, mutta myös huonompaakin - mutta niinhän se yleensä menee.

Minusta In the Halls of Awaiting on kiinnostava levy, kiinnostavampi kuin jotkin Insomniumin myöhemmistä tuotoksista tai valtaosa muiden yhtyeiden diskografioista; se on kiinnostava, koska se kuulostaa ja ei kuulosta Insomniumilta. Tätä pohtiessa kuuntelukerta jos toinenkin kuluu, ja voisi huonomminkin kulua, sillä periaatteessa levy on hyvä.

Mutta en tykkää siitä. En tiedä miksi, koska mitään varsinaista syytä ei tunnu olevan: ei vain lähde, ei niin millään. Yksikään tietty kappale ei jää koukuttamaan, vaatimaan lisäkuuntelua, kokonaisuus ei ota muodostuakseen, homma haiskahtaa ajoittain liiaksi Amorphis-apinoinnilta... Syitä, tekosyitä, syitä kuitenkin. Lyriikatkaan eivät ole sillä tasolla, jolla ne myöhemmin tulevat olemaan - tiedän, tällainen ennakointi on turhaa hevonpaskaa ja yritän välttää sitä viimeiseen asti, mutta kun tutustun jälkijättöisesti (eli ensin tuoreemmat tuotokset, sitten vanhemmat) esikoislevyyn, vertaan yhtyeen musiikillista lähtöpistettä maaliin, vaikka se on A) epäreilua ja B) turhaa. Mutta tästä tavasta en pääse eroon, ja olen pilannut monta levyä itse itseltäni tämänkaltaisilla tarpeettomilla rinnastuksilla. 

Älkää siis tehkö kuten tein, vaan kuunnelkaa In the Halls of Awaiting sinä minä se on, ei minä se ei ole. Koska mitä se on, on hyvä levy - ja jopa minä näen/kuulen sen. Ei nerokas, mutta hyvä, keskitason yläpuolella.