Halford - Crucible (2002)

Rob Halford -setä vei parhaan säveltäjän pois Judas Priestistä, näemmä: vaikka herran sooloprojektit (Fight, 2wo ja Halford) jättivät paljon toivomisen varaan sävellysten laadussa, niissä oli aitoa yritystä, rehellistä tunteen paloa musiikin tekemiseen, mitä ei hyvällä tahdollakaan Judas Priestin kahdesta Ripper-levystä sanoa. Fanien keskuudessa erityisesti Fightin War of Words ja Halfordin Resurrection ovat olleet kovassa tai ainakin melko kovassa maineessa; valitettavan usein kuulee sivuutettavan Cruciblen, Halford-yhtyeen kakkoslevyn, olkapäiden kohautuksella.


Crucible ei ole täydellinen levy, sanotaan se ensimmäiseksi pois jaloista kuleksimasta: se on liian pitkä, toisinaan sävellysten taso putoaa rajusti ja lyriikat nyt ovat mitä ovat. Se voisi olla todella paljon parempi - mutta, toisin kuin vaikkapa Demolitionin tapauksessa, se on ihan oikea levy, joka ei kuulosta siltä kuin se olisi tehty pakosta vaan halusta. Tähän samaan argumenttiin olen kompuroinut viime aikoina useastikin, esimerkiksi Dion Killing the Dragonin kanssa, joten yritän välttää liikaa toistoa aiheen kanssa.

Cruciblen maine on huonompi kuin minkä se todellisuudessa ansaitsee: etenkin levyn alkupuolella Rob-setä uransa laulaa parhaita sävellyksiä sitten Painkillerin. Crucible, One Will, Betrayal ja Handing out Bullets ovat varsin tiukka putki mallikkaasti modernisoitua perusheviä - vasta seitsemäs kappale Crystal on filleri, ja kaiken kaikkiaan levyllä on korkeintaan kolme biisiä, jotka voisi suosiolla leikata pois, mikä kuulostaa paljolta, mutta kun vertaa... No, kyllähän sinä tiedät. Minulle levyn parhaaksi biisiksi on kohonnut Golgatha, joka osoittaa ERÄÄLLE TOISELLE BÄNDILLE miten hitaat ja raskaat, musertavan suuret riffit tehdään kunnolla ja kiinnostavasti, ja vielä päälle läimäistään kappalerakenne, joka yllättää napakalla alakoukulla.

Rob-setä on itse suuri tekijä miksi Crucible on niin hyvä levy kuin se on: läpi koko levyn läpi hänen tulkintansa on erinomaisessa terässä, vaikka seiskytlukulaisia kiekaisuja ei enää yhtä usein tulekaan. Ylärekisteri on kuitenkin tallella, yhä, mistä parhaana esimerkkinä musavideoveisu Betrayal. Olen pitkään ihaillut hänen äänenväriään, joka on alituisesti tunnistettavissa ja ilmeikkäämpi kuin vaikkapa Tim "Ripper" Owensin tai melkeinpä kenen tahansa muun... paitsi King Diamondin, Kinkku on jumala Metallijumalan yläpuolella.

Crucible on rikollisen aliarvostettu levy. Ei, se ei ole lähelläkään täydellistä tai edes erinomaista levyä, mutta ainakin itse kuuntelen sen mieluummin kuin Resurrectionin. Parhaina hetkinään se vetää vertoja Judas Priestin klassikoille. Kyllä, olen tosissani, vaikka et sitä uskoisikaan saati olisi samaa mieltä kanssani. Don't worry, I still like you.