Dark Tranquillity - Damage Done (2002)

Damage Done oli ensimmäinen ostamani Dark Tranquillity'n levy, ja hankin sen pian In Flames -fanitukseni vanavedessä. Kaikkialla, missä luin In Flamesista, hehkutettiin Dark Tranquillity'ä, erityisesti The Galleryä ja myös silloin tuoretta Damage Donea, "Jöötteburi metallin" toisena suurena (myös At the Gates mainittiin, mutta silloin en vielä kiinnittänyt asiaan sen kummemmin huomiota). Olin viidentoista, kun ostin Damage Donen, suoraan Claymanin ja Reroute to Remainin jälkeisessä pöhinässä - vasta vuosia myöhemmin tajusin miten hävyttömän hieno levy Damage Done on.

En pitänyt, kuten implisiittisesti on pääteltävissä, Dark Tranquillity'n kenties parhaasta levystä aluksi - se ei yksinkertaisesti kuulostanut tippakaan siltä In Flamesilta, josta niin kovin pidin. Monochromatic Stains vaikutti jo ensikuunteluilla, mutta muu levy jäi herkästi kuuntelutta, kun siellä ei ollutkaan samanlaisia pop-koukkuja ja tarttuvia melodioita, joita laulaa mukana. Mutta kun niitä on, vaikka millä mitoin - tiedän sen nyt vallan mainiosti - mutta pyydän, että asetut viisitoistavuotiaan minun lenkkareihin ja yrität nähdä tilanteen kuten koin sen: Reroute to Remain oli yksi sen vuoden kuunnelluimpiani levyjä, ja In Flamesin muusta tuotannosta omistin Whoraclen, mutta en juuri pitänyt siitä (poislukien sietämättömän helpostilähestyttävä/tarttuva Episode 666). Siihen perään proge, monitahoinen, ei kliiniä laulua sisältävä melodinen death metal rypistys, mikä Damage Done on, ei uponnut hedelmälliseen maaperään, kuten sanotaan. Olin nuori, olin typerä ja valmis sivuuttamaan kaiken erilaisen - siinä mielessä olin varsin tyypillinen metallifani, haha. (Vitsi. Älkää lähettäkö kirjepommeja, olkaa kiltteä).

Kun lopulta, liian paljon myöhemmin, annoin Dark Tranquillity'lle ja Damage Donelle uuden mahdollisuuden, tajusin virheeni mittakaavan. Siihen mennessä olin kuunnellut jo paljon muutakin metallia kuin kapealla ja helposti sisäistettävällä janalla majailevat in flamesit ja manowarit (em. yhtyeitä sen suuremmin vähättelemättä), ja kykenin näkemään esimerkiksi The Treason Wallin huikean koukun vetovoiman ja levyn kokonaisuuden monipuolisuuden ja syvyyden. Sen jälkeen levy olikin viikon verran yksinoikeuskuuntelussa, erityisesti The Treason Wall piti kuunnella parikin kertaa peräkkäin, ennen kuin maltoin siirtyä loppulevyn kimppuun.

Mikael Stanne on sävellystyön ohella levyn toinen hohtavimmista tähdistä: miehen örinä, kärinä ja lausunta ovat sen verran dramaattista, että jokaisen, joka koskaan edes harkitsee örinän aloittamista, pitäisi perehtyä hänen työskentelyynsä. Hän ei laula puhtaasti (vaikka osaakin - ilmeisesti herra oli Hammerfallin alkuperäinen solisti ennen Joacim Cansia), mutta missään välissä se ei tunnu tarpeelliselta levyn kannlta, sillä tunneskaala ja draamankaari, johon Stanne pelkällä örinällä (ja kaikilla sen variaatioilla) kykenee, riittää enemmän kuin tarpeeksi.

Damage Done ei ole yhtä mutkikas kiekko kuin esimerkiksi Charcter, mutta silti siinä riittää tahoja vuosikymmeneksi tai toiseksikin. Sen kappaleet jäävät kyllä helposti takaraivoon, mutta eivät samalla itsestään selvällä tavalla kuin In Flamesin popimmat levyt. Sitä ei voi suositella ensikosketukseski melodiseen death metaliin, mutta kun modernimpi In Flames väistämättä kuluttaa itsensä puhki tai At the Gatesin varhaismateriaali kieroilee itsensä solmuun, Dark Tranquillityn paras levy pelastaa tilanteen, läimii kumppaneitaan naamataluun kakkosnelosen voimalla ja jää seisomaan kaupallistuneiden ja hajonneiden yhtyeiden tuhkiin, voitokkaana kuin Conan barbaari.

Man, that's just too dramatic. Kuunnelkaa Damage Done, jos ette ole jo sitä tehneet, ja se ei nappaa ensikuuntelulla, pyöräyttäkää uudelleen ja kyllä se sieltä joskus tulee, siitä olen varma.