Symphony X - Paradise Lost (2007)

Symphony X:llä ei ole ollut tapana julkaista puolivillaisia tekeleitä, eikä Paradise Lost, kenties yhtyeen paras levy, tee tähän poikkeusta. Pikemminkin päinvastoin, sillä viisi vuotta kypsytelty tekele on aikuismaisempi, synkempi ja yksinkertaisesti paremmin rakennettu kuin aiemmat - kenties The Divine Wings of Tragedy sivuutettaen. Muistan ennen kuin perehdyin tai tutustuin Symphony X:ään kunnolla, kuinka paljon Paradise Lostia hehkutettiin: kaikkialla tuntui olevan juttua siitä, kuinka erinomainen napakymppi uusi levy on. Harvassa hehkutustekstissä korostettiin, kuinka erilainen levy on edeltäjiinsä nähden.

Paradise Lost on progemetallia, sitä ei käy kenenkään kieltäminen, mutta se on toisenlaista progea kuin vaikkapa edellislevy The Odyssey. Jos vilkaiset tekstini em. levystä, huomaat, kuinka kehun etenkin levyn avausraita Inferno (Unleash the Fire):a, koska se on levyn rankin ja metallisin rykäisy. Tämä johtuu osaltaan siitä, että olin tutustunut bändiin Paradise Lostin sekä vielä myöhemmän Iconoclastin kautta. Oikeastaan Paradise Lostia voisikin parhaiten kuvata juurin Inferno-tyylisten kappaleiden kautta: levy on kuin aiempien levyjen kaikki rankemmat elementit pantuna yksiin kansiin ja hiottuna, hempeilevämpää ja monipuolisuutta tuovaa progea tietenkään unohtamatta tai sivuuttamatta. On tietenkin itsestään selvää, että staattisuuteen (eli tyylilliseen muuttumattomuuteen) tykästyneet kuuntelijat eivät olleet niin innoissaan tyylillisestä vaihdoksesta, mutta tuskin hekään kehtasivat väittää kappalemateriaalin tason pudonneen.

Sillä se ei ole, päinvastoin. Paradise Lost on parasta Symphony X:ää, koska se ei progeile progeilun tarpeesta, vaan biisien ehdoilla. Set the World on Fire on hävyttömän tarttuva biisi, joka rakentuu näennäisen yksinkertaisen koukun varaan, mutta mitä enemmän taustalla kulkevaan riffiin ja sovitusratkaisuihin kiinnittää huomiota, sitä progemmalta musavideobiisi näyttäytyy. Sama pätee kaikkiin levyn rankempiin kappaleisiin, mutta aivan etenkin Dominationiin, joka saattaa olla edelleenkin yhtyeensä raskain ja päällekäyvin biisi. Iso lohko rankkuuden mielikuvasta tulee aiempaa enemmän raspilla laulavasta "Sir" Russel Allenista, joka oikeastaan osoitti minulle vasta tällä levyllä, miksi häntä pidetään yhtenä parhaista metallisolisteista koskaan - en ole koskaan oikeastaan epäillyt sitä ja olen myöhemmin oppinut arvostamaan hänen vähemmän raspista ilmaisua samoissa määrin, mutta valaistumisen hetki tapahtui jossakin The Walls of Babylonin aikana.

Rankkuus tuo paremmin esiin myös hempeämpien ja kepeämmin progeilevien kappaleiden arvon: kontrastin kautta syntyy selkeämpi mielikuva elementtien erilaisuudesta ja myös samanlaisuudesta. En usko, että Sacrifice tai Paradise Lost olisivat yhtä hyviä kappaleita, jos ne olisi sijoitettu vaikkapa The Odysseyn puolivälin paikkeille. Koska nämä biisit ovat Paradise Lostilla murhaavan raskaiden sävellysten keskellä, ne tuntuvat raikkailta tuulahduksilta ja saavat rankemmat biisit tuntumaan entistäkin rankemmilta. Kontrasti on avainsana, hyvät naiset ja herrat.

Paradise Lost on mestariteos, joka paranee jokaisella kuuntelulla. Kaikki sen saamat kehut ja ylistykset ovat aiheesta, täysin. Tahdon kiinnittää huomion siihen, että tässä tekstissä en edes maininnut levyn mahtipontista päätösraitaa, Mike Romeron kitaratyöskentelyä tai edes, että kyseessä on konseptilevy. Jätän ne sinulle, rakas Lukijani, koska kehoitan - ei, vaadin - sinua hankkimaan kiekon käsiisi hetimiten.