Amon Amarth - Twilight of the Thunder God (2008)

Pitäydyn edelleen siinä kannassa, jonka olen tuonut jo aiemminkin esiin, että Amon Amarth ei ole kovin kiinnostava bändi: sen tyypillinen, viikinkisävytteisillä lyriikoilla "uniikiksi" tekemä melodinen death metal on liian suosittua verrattuna sen tavanomaisuuteen. Ei, Amon Amarth ei ole huono bändi, mutta miksi se on niin paljon suositumpi kuin vaikkapa Hypocrisy? Musiikki, tuotanto ja laatu on hyvin samanlainen molemmilla bändeillä, eikä kumpikaan anna mitään, mitä jo monet bändit ennen niitä pystyisivät tarjoamaan. Hieman julmasti sanottuna Amon Amarthin jännittävin puoli on sen suosio.

Twilight of the Thunder God, etenkin sen nimikkoraita, on minulle kiinnostavinta Amon Amarthia, koska se on parasta kuulemaani Amon Amarthia. Levyltä löytyy voimaa, koukkuja ja riittävästi vaihtelua pysyäkseen kiinnostavana - jos antaisin kouluarvosanan levylle, se olisi jossakin kasin paikkeilla. Ei erinomainen, mutta hyvä kuitenkin; oppikirjaesimerkki perushyvästä tuotoksesta. Twilight of the Thunder God, Free Will Sacrifice ja vaikka ikuisuuksiin renkutettu Guardians of Asgaard ovat toimivia melodöödisralleja. Johan Heggin örinä on edelleen huippulaatua. Mikään näistä mainitsemistani faktoista, edes yhteen laskettuna, ei tee Twilight of the Thunder Godista MetalStorm.netin 8.7:n keskiarvon arvoista levyä, ei edes lähelle. Levyltä puuttuu paremman sanan puutteessa dynamiikka, soundit ovat tukkoiset ja levyn biisit toimivat paremmin ilman levyä ympärillään.

Nyt, kirjoittaessani tuota edellistä lausetta, tajusin sen: Amon Amarth on death metallin Dimmu Borgir. Bändejä yhdistää yltiöpäinen suosio, paisuteltu soundi ja (etenkin) uran keskittyminen tiettyjen avainbiisien, ei -levyjen, ympärille. Dimmu Borgir on ollut hiljaisempi ja täten vähemmän suosittu viime vuosina, mutta kelataan aikaa vuoden 2008 paikkeille, ja avot, helppotajuista äärimetallia hittimäisillä koukuilla varustettuina. Siinä, kenties, on Amon Amarthin (ja samalla Dimmu Borgirin) suosion salaisuus: ne ovat kasvattaneet fanikunnan itselleen niistä, jotka eivät muuten ole ennen välittäneet yhtyeiden edustamien äärimetallin muodoista. Kuinka monelle aiemmin keveämpään metalliin vihkiytyneelle Dimmu Borgir oli ensimmäinen black metal -bändi, josta he pitivät ja josta he innostuivat? Minulle, ainakin, enkä usko olevani ainoa. Sama lienee totta myös Amon Amarthin kohdalla, sillä Twilight of the Thunder God sekä muutkin onnistuneemmat bändin levyt ovat death metalia niille, joille death metal on yhtä kuin koukuttomat ja pelottavatkin Cannibal Corpse tai Suffocation; Amon Amarth avaa oven, jos pakollinen porttiteorian väärinkäyttö sallitaan, ja kenties päästää kuulijansa syvemmälle "oikeamman" äärimetallin pariin.

Get them while they're young, amiright?

Ymmärrän toki, että monille Amon Amarth on tärkeä bändi (yllä kuvaamastani syystä tai jostakin muusta), samalla tavalla kuin Metallica tai Iron Maiden tai Children of Bodom on tärkeä bändi, väylä metallin suuntaan. Yritän vain sanoa sitä, että minulle Amon Amarth ei ole koskaan ollut mitään muuta, kuin yksi monista melodisista death metal -bändeistä, joka on luonut koko imagonsa viikinkitematiikan varaan ja onnistunut tekemään sillä melkoisen tilin itselleen. Minä tulin death metaliin sisälle Deathin, Nilen ja Bolt Throwerin kautta. Twilight of the Thunder Godin ostin aikanaan, jotta saisin edes hitusen kiinni siitä syystä, miksi Amon Amarth on niin suuri bändi, ja nyt, melkoisen monta vuotta myöhemmin, käsitin sen - mitenkääs muuten kuin Twilight of the Thunder Godia kuunnellessa. On sekin jotain, vaikka fani tai edes diggarin en vieläkään ole.