Dark Funeral on sitä, mitä pidän black metalia tyypillisimmillään: nopeita, korkealta sahaavia riffejä, ei varsinaisia kappalerakenteita (tai ainakaan draamankaaria), tarttuvuuden vieroksuntaa, kärinää muistuttavaa rääkynää ja Saatana. Kyllä, kaikki tämä löytyy Vobiscum Satanasilta, ja jonkin verran muuta, mutta ei paljon.
Sain Vobiscum Satanasin kauan sitten, mutta en tahdo vieläkään saada mitään otetta levystä. Siinä ei ole koukkua, johon tarttua; siitä puuttuu juurikin se narratiivi (että biisi menee jostakin jonkin kautta jonnekin muualle), joka minulle tavallisesti on musiikissa tärkeintä; lyriikallinen ilmaisu on vähintäänkin yksiuloitteista, Saatanan synonyymien keksimistä. Mutta sitä pitääkin odottaa black metalilta, eikö niin? Kyllä, olette ihan oikeassa, sitähän se black metal on, ja arvostan genreä omasta selkeästä esteettisestä ilmeestä ja (monesti) periksiantamattomasta asenteesta. Tietyssä mielessä ymmärränkin tämän erittäin hyvin ja lyhyinä annoksina saatan nauttia siitä suurestikin.
Mutta kun en kuuntele musiikkia esteettisenä argumenttina ylikiillotettua, loppuunsa hiottua neljä/neljä rockpoppia vastaan, vaan kuuntelen sitä musiikkina. Juuri siinä Dark Funeral ja valtaosa black metalista epäonnistuu säväyttämään minua: se ei pääse esteettisen kehikkonsa ulkopuolelle, vaan jää - tietyssä, hyvin erilaisessa mielessä - kikkailuksi. Esimerkkinä: yli puolet levyn biiseistä alkavat lähes identtisellä tavalla - ilman introa, tyypillisellä black metal -sahauksella ja blast beatilla. Mihin sävellys voi mennä siitä? Ei mihinkään. Selitän, odota hetki. Sävellys, kuten kaikki narratiivit, on kuvattavissa käyränä, joka nousee ja laskee kertomansa mukana: tyypillisimmillään säkeistöstä noustaan prechoruksen kautta kertosäkeeseen, josta palataan takaisin säkeeseen, toistetaan nousu kertosäkeeseen, C-osassa saavutetaan uusi huippu tai vastaavasti uusi alataso, ja viimeisessä kertosäkeessä (joka monesti moduloi) kurotetaan vieläkin korkeammalle. Dark Funeral, toisaalta, läimäyttää kuulijan kasvoille suoraan blastia ja riffittelyä, jonka yhdistän nimenomaan ns. korkeisiin kohtiin - tällaisen alun jälkee loppubiisi, kertosäettä (joojoo, menkööt) lukuun ottamatta, tuntuu intron jälkisoitolta.
Onko tässä järkeä? En tiedä, minusta on.
Niin tai näin, Vobiscum Satanas ei ole minun levy. Kuuntelen sen aina silloin tällöin, toivoen epätoivoisesti, että ymmärtäisin sen vihdoin, mutta - kuten Immortalin Battles in the Northin kanssa - petyn minun tai levyn riittämättömyyteen. Sanokaa mitä sanotte Cradle of Filthin musiikista, mutta minulle heidän tuotoksensa antavat paljon enemmän, koska heillä on selkeä narratiivi kappaleiden ja levyjen sisällä, joka ei missään nimessä aina kulje perinteisiä ratoja, eikä heidän musiikkiaan voi kuin ajoittain kutsua kaupallishakuiseksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti