Olen aina - tai ainakin pitkään - pitänyt rockoopperan ideasta, joka kaikessa suurieleisyydessään on: joukko muusikoita soittamassa pitkällä konsepti(tupla?)levyllä, solistit laulavat omia roolejaan ja kaikkea hallitsee vahva tarina, selkeä narratiivinen määränpää. Mutta rockoopperoita ei ollut tarjolla - okei, -70-luvun progebändit tekivät jättimäisiä konseptilevyjä (Tommy, The Wall jne.), mutta ne eivät olleet (tai ole) minun musiikkiani. Ayreon tuntuikin vastaukselta tähän, taivaista tulleelta vastaukselta.
Sanon suoraan, että omistan neljä Ayreon-levyä, ja kolmen päivän intensiivikuuntelun jälkeenkin Into the Electric Castle on niistä vähiten kuuntelemani, joten en voi sanoa ymmärtäväni leyvä läheskään niin hyvin kuin pitäisi. Tämä on sääli ja häpeä, tiedän kyllä, mutta se ei kiinnosta minua yhtä paljon kuin toiset Arjen Anthony Lucassenin tuotokset. Vaikka se saattaa tuntua pinnalliselta ja lapselliselta syyltä, yksi tärkeä vaikutin on, että levyn ollessa täynnä hienoja solisteja, yksikään heistä ei ole minusta entuudestaan kunnolla tuttu: joo, okei, Anneke van Giersbergen ja Sharon den Adel ovat niminä tuttuina, mutta yhtyeet joista he ovat tunnettuja (The Gathering ja Within Temptation) eivät ole; muut laulajat ovatkin sitten minulle entuudestaan tuntemattomia. Minulle Ayreonin hienon puoli on huikea solistikatras: Hansi Krüsch, Jorn Lande, James LaBrie, Timo Kotipelto, Andi Deris, Floor Jansen, Russel Allen, Marco Hietala, Bruce vitun Dickinson ovat kaikki vierailleet jollakin myöhemmistä levyistä! Jos rinnalle laitetaan vertailua vasten (minulle) Into the Electric Castlen tunnetuin, Lucassenin Star One -prokkiksessa lauleskellut Damien Wilson... Mutta ei nimi miestä pahenna jos ei mies nimeä. Ja tottahan se on, että levyllä ei heikkoa tulkitsijaa ole.
Tässä tulemme siihen kohtaan, jossa te, arvon lukijani, viskotte päälleni mätiä vihanneksia ja sisuskaluja. Suojaudun näyttöpäätteeni taakse, antaakaa siis hetki vielä.
Loistavista tulkinnoista huolimatta Into the Electric Castle ei lähde mielestäni kunnolla lentoon. Ehkä olen kuunnellut levyä liian vähän (totta), ehkä odotin liikoja (Into the Electric Castlea pidetään Lucassenin parhaana, muuten), ehkä ensivaikutelmani oli huono (totta, mutta se on mahdollista kumota). Mutta silti mielipiteeni pysyy samana: ei se levy vain ole niin hyvä kuin toivoisin. Toki erinomaisia hetkiä levyllä on paljon - enemmän kuin keskinkertaisten bändien koko diskografiassa - mutta Into the Electric Castle tuntuu silti hapuilevalta, ei ihan vielä siellä. Suosikkibiisini (tiedän, ei saisi, kokonaisuus merkitsee, mutta silti) on muuten Cosmic Fusion, jos ketään kiinnostaa.
Mutta todennäköisin selitys näkemykseeni on poikkeuksellisen helppo: olen vain tyhmä hevari, joka ei halua levyille huiluja ja tiesmitä cembaloita. Bullshit: eivät minua oudot ja kokeelliset soittimet sopivat musiikkiin kuin musiikkiin - helvetti, King Diamondin yksi onnistuneimpia biisejä on juurikin cembaloilla säestetty Behind These Walls. Vastalauseryöpyn jälkeen sanon tämän: olen tätä mieltä, vaikka olen yrittänyt olla toista mieltä - näkemykseni saattaa joskus muuttua, mutta nyt, 12.9.2014 kello 18.36, olen tällä kannalla. Sori vaan.
P.S. Olen kirjoittanut tänään varmaankin kymmenen kertaa "Inside The Electric Circus". Älkää vetäkö johtopäätöksiä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti