Grave Digger - Knights of the Cross (1998)

Minulle ns. keskiaikatrilogian keskimmäinen teos on Grave Diggerin uran merkkiteos, johon tiivistyy yhtyeen nerous. Ensikuulemalta se saattaa vaikuttaa suoraviivaiselta, yksinkertaiselta ja suoranaisesti tylsältä ("vain poweria ja perinteistä heavy metalia, whateva"), ja sinänsähän se on totta, mutta kun se toimii, paljon paremmin kuin yksikään junanvessa, jossa olen käynyt. Tai lentokoneen.

Knights of the Cross on teemalevy samalla periaatteella kuin Tunes of War on teemalevy: kaikki levyn sanoitukset käsittelevät löyhästi samaa aihepiiriä, milloin mistäkin näkökulmasta. Siinä missä edeltävän levyn teema oli liian suuri hallittavaksi järkevällä tavalla (Skotlannin historia kattaa kuitenkin yli vuosituhannen ja noin neljäminuuttiset sävellykset eivät voi tehdä oikeutta mm. Jaakko VI:n monimutkaiselle persoonalle jne.), Knights of the Crossin aihe on rajatumpi, vaikka silti erittäin laaja (usealle vuosisadalle ulottuva sosiaalinen, uskonnollinen, aatteellinen ja poliittinen tapahtumaketju), eli ristiretket ja erityisesti temppeliritarit. Vaikka lyriikat ovatkin varsin huonoa historiaa (yksinkertaistuksia ja spekulaatioita, joita ei voi todistaa edes aikakoneella) ja varsin halvalla tavalla tehtyjä (paljon hokemia, suoraviivaisia kielikuvia jne.), ne eivät ole syy, miksi Grave Diggeria kuunnellaan, vaikka kyllähän ne oman pikantin lisänsä tuovat soppaan.

Knights of the Cross on varmaankin Grave Diggerin uran väkevin tuotos, sillä sen nopeat biisit ovat todella nopeita ja kulkevat eteenpäin häikälemättömän rivakalla tahdilla (mainittakoon vaikkapa tempohirviö Monks of War), joukossa on rauhallisempia, anthem-maisia sävellyksiä (Heroes of This Time, Keeper of the Holy Grail), rehellisen rokkaavia jyriä (Baphomet, Fanatic Assassins joka taitaa olla levyn uniikein kappale, ainakin näin Grave Digger -asteikolla) ja lävähtääpä loppuun yhtyeen paras biisikin, The Battle of Bannockburn, vaikka taidan olla melko yksin tämän mielipiteen kanssa. Knights of the Cross saattaa vaikuttaa tasapaksulta levyltä, mutta vaikka tämä on tavallaan totta, se on tasavahva levy, jossa on sopivasti vaihtelua ilman että kokonaisuus alkaa maistua sillisalaatille fetajuuston kera - mielestäni yksikään levyn kappaleista ei heilahda huti maalitaulusta tai edes tikkataulun ulkokehille.

Jos Grave Diggerin hienoutta ei tajua, Knights of the Cross kuulostaa kolmetoista-tusinassa-levyltä. Ymmärrän sen. Tahtoisin kuitenkin kuvitella - tai ainakin elää harhauskossa, mene ja tiedä - että ymmärrän miksi yhtye on niinkin (yllättävän) tärkeä minulle ja minulle Knights of the Cross on Cris Bothendahlin luotsaaman poppoon kruununjalokivi. Vaikka Deus Lo Vult onkin juustoraasteen hukuttama intro... tai ehkä juuri sen takia.