Rhapsody (of Fire) - Legendary Tales (1997)

Rhapsody (of Fire, vaikka kutsunkin yhtyettä ilmeisesti ikuisesti sen alkuperäisellä nimellä, vaikka "uusi nimi" on tainnut olla jo lähes yhtä pitkään käytössä) edustaa minulle power metalia... eh, juustoisimmillaan (pahoittelen anglisimia): sen musiikki on hävyttömän melodista, tarttuvaa ja helpostilähestyttävää, tuplabasareita ja sahausriffejä unohtamatta, ja lyriikka-aiheet ovat tasolla "lohikäärmeitä, kääpiöitä, yksisarvisia, haltioita ja lisää lohikäärmeitä". Yhtye on antanut ymmärtää, että levyt muodostavat tarinakokonaisuuden (neljä ensimmäistä muodostavat ensimmäisen, seuraavat neljä toisen; uusimman, Luca Turillin lähdön jälkeisen levyn sidoksesta en tiedä), mutta minusta väite tuntuu erittäin trviaalilta: lohikäärmeet ja haltiat ovat lohikäärmeitä ja haltioita eikä keksittyjen nimien viskominen lyriikoiden sekaan muuta asiaa. Sir Christopher Lee auttaa, mutta hänenkään äänensä ei tee irrallisen tuntuisista levy- ja kappalekokonaisuuksista monien levyjen mittaista kaanoninomaista eeposta.


Mutta Rhapsodyn lyriikkaominaisuuksien tutkiminen on turhaa (ja naamahan siinä kipeytyy, kun joutuu niin paljon facepalmaamaan (päivän sana), koska lyriikka on hirveätä paskaa), sillä Legendary Tales, joka edustaa tänään koko yhtyeen tuotantoa, elää ja hengittää tarttuvuudellaan ja valtaisalla tarttumapinnallaan. Yhtye viljelee melodioita kaikkialla ja jokaisen tarkoitus on jäädä takaraivoon kummittelemaan - toisinaan se onnistuukin hienosti, mutta toisinaan kornit ja suorastaan lapsenomaiset sävellykset... no, korneiksi ja lapsenomaisiksi.

Legendary Tales alkaa ihan hyvin - kaksi ensimmäistä varsinaista kappaletta, Warrior of Ice ja Rage of the Winter (kuinka näitä pitäisi ottaa tosissaan?) - ovat juuri sitä juustoraastimella kaavittua power metal höystettä. Valitettavasti joko vitsi käy vanhaksi tai seuraavat kappaleet eivät pidä mielenkiintoa yllä, ja levy uhkaakin jäädä unholaan, vain yhdeksi power-levyksi muiden joukoon. Minulle levyn paras ja tarttuvin biisi on hieman puolivälin jälkeen esiin pulahtava Land of Immortals, jossa kaikki ne rhapsodymaiset elementit loksahtavat paikoilleen; tätä seuraa myös kolme selvästi paremman puolella olevaa biisiä, joten levyn loppua voisi pitää vahvana.

Mainittakoon, että levyllä päävokaalivastuun hoitaa Fabio Lione, jonka rallienglanti on varsin karmaisevaa kuultavaa, jos sanoja haluaa kuunnella (mitä en voi suositella kuin juomapelinä), mutta erityisesti kertosäkeitä laulaa yhtyeen jäsenistä pääosin muodostuva kuoro. Myöhemmin kuorolaulanta muodostuu yhä selkäemmäksi osaksi yhtyeen ja koko genren ilmettä, mutta vielä 1997 se ei ollut paisuttelevan melometallin merkki (olihan sitä kokeiltu, kyllä, mutta suuren "oopperakuoron" käyttö oli jäänyt lähinnä viitteeksi), ja olisikin kiinnostavaa tietää, että onko stemmalaulanta säväyttänyt aikanaan enemmän. Nyt se kuulostaa lähinnä sympaattiselta, kun lauletaan about yhteen.

Mutta se toimii, ja juuri siinä on Legendary Talesin viehätys: se on samaan aikaan todella naurettava mutta myös todella hyvä siinä mitä se tekee. Tekisi mieli naureskella levyn lyriikoille ("Cold is the winter snow falls down / mystical lights dance in the sky to the winds of night" jne., jne.), mutta totuus on, että en kadu hetkeäkään, että ostin levyn (tämän vuoden keväällä, lisättäköön se), koska kappaleet ovat hyviä ja toisinaan erinomaisia. Jokainen meistä ansaitsee nipun levyjä, jotka ovat samaan aikaan hieman "guilty pleasure" mutta myös ihan oikeita suosikkejakin. Rhapsody on (onnistuessaan) minulle juurikin sitä.