Minulle Dimmu Borgir on tehnyt yhden hyvän levyn, nipun loistavia biisejä ja siinpä se; en voi sanoa tuntevani yhtyeen tuontoa riittävästi, jotta voisin puhua hienovaraisemmista tyylimuutoksista tai yksittäisten tuotosten välisistä laatueroista. Ensimmäinen asia, kuitenkin, mikä Godless Savage Gardenista kiinnittää huomioni on se, että se on ep - neljä varsinaisesti uutta biisiä, sikäli olen perillä mistään (mistä puolestaan ei juuri ole takeita), Accept-koveri ja kolme liveä Enthrone Darkness Triumphantin ja Stormblåstin biiseistä. Eli kovin paljoa kuunneltavaa ei ole. Neljä uutta biisiä ovat perushyviä sävellyksiä - ei missään nimessä samalla viivalla yhtyeen klassikoiden kanssa, mutta ei myöskään pahinta filleripaskaa, mitä yhtye on suoltanut - ja Moonchild Domain etenkin on varsin jees. Silti ne eivät herätä suuria ajatuksia tai tunteita suuntaan tai toiseen. Koveri on hauskan toimiva, mutta kaukana parhaista kovereista koskaan ja lähinnä se maistuu filleriltä.
Minulla on vahva antipatia livelevyjä ja etenkin livebonusbiisejä (hyi saatana mikä termi!) kohtaan. Toisinaan - kuten esimerkiksi jos yhtyeen solisti/muu merkittävä jäsen on vaihtunut tai yhtye on esittänyt jonkun levyn kokonaisuudessaan livenä (mieleeni tulevat esimerkkeinä Nightwishin Storytime, Showtime ja Devin Townsend Projectin By a Thread -paketti) - niillä on jopa pointti, mutta ei tässä tapauksessa: ne ovat samoja biisejä kuin levyllä, mutta huonommilla soundeilla ja ilman immersiota, että kuulija todella olisi keikalla. Pahin esimerkki, jonka pystyn keksimään, löytyy Iced Earthin Night of the Stormrider -uudelleenjulkaisulta, jossa Travel in Stygianin jälkeen alkaa Stormrider-biisistä liveveto - tämä on rike kahdella tasolla, joista toinen on se, että se rikkoo konseptilevyn tarinankaaren ja toinen on se, että jos joku sävellys Iced Earthin diskografiassa ei tarvitse livelevyjulkaisua, on se nimenomaan Stormrider.
Eniveis, mentiin sitten ihan heittämällä sivuraiteille. Godless Savage Garden ei herätä minussa suuria tunteita suuntaan saati toiseen - se vain on, ihan kiva ep, mutta ei mitään muuta. Ei sen kuunteleminen vailla nautintoa ole, mutta pahinta siinä on se, että se ei ärsytä tai ihastuta. Olen tästä varmasti kirjoittanut jo aiemminkin, koska näkemykseni tästä on hyvin selkeä ja vankkumaton, mutta minusta musiikki (ja kaikki taide, jos totta puhutaan) epäonnistuu, jos se jää mauttomaksi, hajuttomaksi ja steriiliksi - taideteoksen vihaaminen on parempaa kuin sen unohtaminen, koska silloin taiteilija on onnistunut synnyttämään jonkinlaisen vastareaktion, jonkinlaisen emotionaalisen vastauksen vastaanottajassa, kuinka negatiivisen tahansa. Harmaa mitäänsanomattomuus on pahasta. Se siitä jorinasta ja saarnaamisesta, tällä kertaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti