W.A.S.P. - The Headless Children (1989)

Kuten on tullut jo kolmesti mainittua, W.A.S.P. on ollut minulle pitkälti ymmärryksen ulottumattomissa oleva bändi - kyllähän niitä kappaleita kuuntelee, mutta lapselliset ja hyvän maun tuolla puolella härväävät lyriikat sekä laiskat riffit ovat tehneet analysoimisesta ja innostumisesta vaikeaa. The Headless Children onkin se levy, jolla Blackie Lawlessin komppania pelasti perseensä, uransa ja erityisesti maineensa: ensimmäistä kertaa W.A.S.P.in kappaleissa on - uskoo ken tahtoo - oikeat lyriikat, jotka ottavat kantaa ja kuvavaat milloin mitäkin "oikeita" aiheita. Otetaan nyt vaikka toinen säkeistö levyn nimikkokappaleesta, The Headless Children:

"This monster that we call the earth
Is bleeding
Cause the children have been
Left alone too long
This thing that we've made is fat
And feeds on the hate
Of the millions that it's taught to sing
The song"

Hyvä on, ei ehkä maailman paras lyriikkaa eikä välttämättä edes siellä paremmalla puoliskolla, mutta valovuosien päässä kolmen edellisen levyn innuendoista ja pirtun dokaamisesta Texasissa.

Mielestäni W.A.S.P. olisi jäänyt Quiet Riotin, Poisonin ja muiden glam metal -aikakauden ilmiöiden kohtalotoveriksi, jos yhtye ei olisi osannut oikeaan aikaan (uransa ja myös musiikkibisneksen suunan kannalta) kääntää katseensa vakavampiin aiheisiin muuttamatta kuitenkaan musiikillista ilmettään liikaa. The Headless Children onkin siis paljolti samanlainen levy - musiikillisesti - kuin yhtyeen kaksi ensimmäistä tuotosta (Inside the Electric Circusta tuskin tarvitsee edes huomioida, eikö niin?), mutta riffeihin on panostettu enemmän ja ne on ainakin yritetty nostaa kehiin joksikin muuksi kuin Lawlessin laulun taustaksi. Silti, kaikesta huolimatta, kitarat soittavat monessa kappaleessa lähes tyystin pelkkiä pitkiä voimasointuja Lawlessin manatessa helvetin piruja esiin. Vieläkään, siis, yhtye ei (mielestäni, huom.!) yllä sille sävellystaiteen tasolle, jolle monet - etenkin wanhan koulukunnan metallisydämet - W.A.S.P.in nostavat.

Valehtelisin jos sanoisin omaavani mitään erityisen voimakasta mielipidettä The Headless Children -levystä. Arvostan toki sitä, että yhtye uskalsi ja osasi muuntua pois lapsellisuuden ja hormoonipilvissä pyöriville esiteineile suunnatusta rockpopista (viittaan tällä siis kertosäkeiden ja laulujen ylenmääräiseen korostamiseen muiden instrumenttien kustannuksilla, toivon että ymmärrät tämän) rehelliseen heavy metalliin, jossa edelleen säilyi paljolti suurten hittilevyjen ominaispiirteitä. Silti en erityisesti pidä levystä, koska se ei - jälleen palaan tähän fraasiin, tiedän kyllä - herätä intohimoja, ei kutkuta mielikuvitusta. On vaikea sanoa miksi se ei tee näin, mutta ei niin ei. Tokihan esimerkiksi Mean Manin hillitön groove pistää jalan ja vaikka lantion vispaamaan, mutta en silti mene sekaisin levystä/biisistä, vaan tyydyn nyökkäilemään sen tahtiin. Kyllä, se on kelveollinen levy, jota on miellyttävä kuunnella, mutta siitäkin huolimatta - tai juuri sen takia - se jää metallin easy-listening-osaston vangiksi: se ei haasta, vaan viihdyttää.

Ehkä se on siinä, sitten: W.A.S.P. pyrki neljällä ensimmäisellä levyllään pikemminkin viihdyttämään kuin yllättämään ja haastamaan. Ja kyllähän se on viihdyttävää kuunneltavaa, typeristä lyriikoista huolimatta tai niiden takia, mutta intohimoja se ei herätä. Siihen vaaditaan jotakin aivan muuta, jotakin uutta ja rohkeaa.

Kuten konseptilevy.