Alice Cooper - herra ja bändi, molemmat - on tärkeä osa rockin historiaa; suurin vaikutus on ulkonmusiikillisilla seikoilla (eli modernin shock rockin kehittäjänä), mutta kyllä ne kappaleetkin tullaan muistamaan. Muistettaisiinko yhtye yhtä hyvin nykyään, jos herra olisi (en tiedä kuinka totta tämä on, mutta menkööt) juonut itsensä kuusi jalkaa maan alle, kuten hän väittää yrittäneensä Jim Morrisonin, Bon Scottin ja John Bonhamin kanssa. Jaa-a. Yhtye (ja herra siinä samalla) on levyttänyt jo kuusikymmentäluvulta asti (!), ja toisin kuin monet veteraanibändit, Alice Cooperin musiikki on haahuillut kevyestä garagerockista aina industrial metaliin asti, mutta aina on ollut yhdistävä tekijä, herra itse.
Trash osuu Alice Cooperin uralla renesanssiin, -80-luvun ja -90-luvun taitteeseen, jolloin yhtye teki (vaikuttavaa) yhteistyötä gurutuottaja Desmond Childin kanssa. En yleensä pidä siitä, että tuottaja säveltää yhtyeen kappaleet (tai osallistuu suuresti luomisprosessiin), mutta Childin kynästä on lähtenyt erittäin onnistuneita sävellyksiä (varsin pop-mausteisia sellaisia, sanottakoon se) Alice Cooperille, Kissille (mikä ei silmissäni ole kovin mairitteleva meriitti) ja käynnistipä Child Scorpionsin 2000-luvun uuden renesanssin, jonka aikana sakemannit ovat tehneet uransa ehkäpä parhaita levyjä.
Trash on minulle "guilty pleasure"-levy. Se on yksinkertainen, hävyttömän typerä ja rokkaava kuin kivitys. Lyriikoilla on yksi ja ainoa aihe, jolla on kaksi variaatiota: joko parisuhdetta käsitellään melkonormaalilla tavalla (This Maniac's in Love With You, Poison, Only My Heart Talkin') tai, mikä todennäköisempää, kyseessä on huonosta keskinkertaiseen ulottuvalla akselilla liittyvä "hienovarainen vertauskuva" panemisesta (I'm Your Gun, Bed of Nails, House of Fire ja oikeastaan kaikki loputkin biisit). Sävellykset itse perustuvat yksinkertaisiin ja hävyttömän tarttuviin melodioihin ja hokemiin, joita tuetaan yksinkertaisella riffittelyllä ja puhtaalla groovella. Cooperin äänessä ei ole sitä valtavaa äänialaa, kuten levyllä vierailevilla Steven Tylerillä ja Jon Bon Jovilla, mutta hänen laulussaan kuuluu eletyt vuodet ja koetut asiat - kun hän laulaa Poisonin korneja lyriikoita, ne uskoo, koska herra Cooper laulaa ne. Hänen voi uskoa tehneen mitä vain, a'la Spark in the Dark.
Jos ajattelen levyä järjellä, se on vain yksi kevyt glam metallin makuinen hard rock -levytys, jollaisia tehtiin -80-luvulla enemmän kuin kansainvälinen laki sallii. Mutta kun se toimii, se groovaa, se saa lanteet (kyllä, nekin) liikkeelle, ja paatuneinkin kyynikko huomaa laulavansa mukana This Maniac's in Love With Youta. Tämä on paras kunnianosoitus Alice Cooperin ja Desmond Childin yhteistyölle, jonka voin kuvitella: yksinkertaiset sävellykset ja typerät ("juustoiset") sanoitukset muodostavat toimivan paketin, joukon hyviä kappaleita, joissa on sopivasti vaihtelua, että homma tuntuu jatkuvasti freesiltä, mutta riittävästi samoja elementtejä, jotta homma ei leviä käsiin. Kyseessä on - minulle ainakin - ihanteellinen bilelevy: nopeatempoinen, tarttuva ja kevyt, jotta ei-metallisydämet (heitäkin tunnen, uskomatonta kyllä [/sarkasmi]) eivät säiky.
P.S. Poison on liian selvä hittibiisi, jotta se kuvaisi koko levyä. Jonkin kuvan saamiseksi kannattaa vilkaista vaikkapa levyllä hittiä seuraava Spark in the Dark.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti